Järjen käyttö sallittu, myös eläkekeskustelussa
Eräs politiikan kuumista perunoista on viime aikoina ollut keskustelu eläkeiän nostosta. Joka tuutissa hoettu mantra on seuraava: väestömme ikääntyy ja heikentyvän huoltosuhteen vuoksi jokaisen on tehtävä enemmän ja pitempään töitä, jotta kasvavat sosiaalimenot kyetään hoitamaan.
Aihe kiinnostaa tietysti lähes jokaista kansalaista, koska sillä on vaikutusta kaikkien tulevaisuuteen. Asiasta on väännetty netin keskustelupalstoilla, sosiaalisissa medioissa ja kahvipöydissä väsymättä jo pitkään.
Uusin käänne julkisessa keskustelussa nähtiin viime viikolla, kun elinkeinoelämän edustajat vaativat eläkeiän nostoa 70 vuoteen. Raju vaatimus tyrmättiin oikeutetusti työntekijäjärjestöjen toimesta.
Kyseessä on toki ongelma, johon on syytä löytää ratkaisu. Olisi kuitenkin älyllisesti rehellistä tuoda edes ripaus realismia mukaan keskusteluun. Itseni kaltaiselta valkokaulusduunarilta työnteko saattaa hyvinkin onnistua vielä 70-vuotiaana, jos terveyttä ja motivaatiota piisaa. On kuitenkin täysin utopistista kuvitella, että raskaan fyysisen työn tekijät, kuten vaikkapa rakennusduunarit ja palomiehet jatkaisivat työuriaan lähellekään näitä lukemia. Tämä mustavalkoisuus ja työelämän monimuotoisuuden ymmärtämättömyys on häirinnyt keskustelussa jo pitkään.
Ihan silkalla maalaisjärjellä ajateltuna eläkeikäkysymykseen on olemassa kaksi fiksua ratkaisua. Ensimmäiseksi yhteiskunnassa on huolehdittava siitä, että työtä riittää kaikille halukkaille. On paradoksaalista, että EK ja oikeistopuolueet vaativat suu vaahdossa työurien pidentämistä ja samaan aikaan suuryritykset ja valtion tuottavuusohjelma potkivat ihmisiä kilometritehtaalle ympäri Suomen.
Nyt yt-neuvotteluissa lempataan vanhimmat työntekijät ensimmäisinä pihalle. Monessa tapauksessa työhaluja riittäisi, mutta duunia ei yksinkertaisesti ole saatavilla. Porvarihallituksen suorittamat työllisyysmäärärahojen leikkaukset pahentavat tätä ongelmaa. Eläkeiät eivät koskaan nouse, jos yhä useampi ihminen putoaa kokonaan työelämän ulkopuolelle.
Toinen asia, johon tulisi puuttua, on työhyvinvointi. Jos työolot ovat siedettävät, työssä myös viihdytään nykyistä pidempään. Tarvitaan työntekijälähtöisiä joustoja. Tähän asti jousto-sanaa on käytetty lähinnä silloin, kun työntekijän oikeuksia on poljettu jonkin väitetyn ulkoisen välttämättömyyden vuoksi. Joustoja voivat kuitenkin olla myös työajan jakaminen, panostukset työntekijöiden jaksamiseen ja työehtojen kehittäminen työntekijälähtöisesti. Tähän puututtiin myös Vasemmistoliiton puoluehallituksessa viime viikonloppuna (lue kannari tästä).
Tarvitsemme siis jousto-sanan renessanssin, myönteisten tekojen kautta. Nykyisellä stressitasolla harva jaksaa edes kuusikymppiseksi. Jos ei jaksa, motivaatio ja työteho ovat nollissa ja aamulla hatuttaa mennä töihin. Työstressi aiheuttaa myös sosiaalisia ongelmia.
Oikeistoparadokseja on nähty myös työurien toisessa päässä eli opiskelijan asemaa koskevassa keskustelussa. Opintotukea ei sidottu puheista huolimatta vieläkään indeksiin, joten monen opiskelijan osana on edelleen käydä töissä opintojen ohella – tilanne, joka satavarmasti pitkittää valmistumista.
Työurakysymyksen kannalta olisikin tärkeää, että EK:ssa ja hallituksessa tehtäisiin vihdoin selkeä arvovalinta opiskelijoiden tilanteen suhteen. Minusta ei ole rehellistä vaatia nopeampaa valmistumista korkeakouluista ja samalla vaalia opiskelijoista muodostuvaa pätkätyöreserviä tyrmäämällä opiskelijoiden etuuksien parantamista tavoittelevat uudistukset. Molempia ei voi saada, vaikka sitä nykyisellä raivokkaalla keppilinjalla yritetäänkin.
Sekä työurien että opiskelijoiden sosiaalisen aseman kannalta fiksuinta olisi laittaa opiskelijoiden perusturva kuntoon tukia parantamalla. Tällöin moni kykenisi keskittymään opintoihin täysipainoisesti.
