Isä, miksi me kannatamme Vasemmistoliittoa?

Kotimaisen jalkapalloilun ystävänä ja vasemmistolaisena karvaat pettymykset ja tappiot ovat kuuluneet ohjelmistoon jo vuosikausia. Huuhkajat kyntää karsinnoissa ja seurajoukkuepuolella on nähty todella raskaita vuosia. Vaaleissa Vasemmisto on ottanut dunkkuun liian monta kertaa. Tietysti myös hyviä hetkiä on nähty, kuten viime vuonna eurovaaleissa. Tappiot ovat kuitenkin voittoja tutumpi tarina.

Vasemmistoliitto kärsi sunnuntaina pidetyissä eduskuntavaaleissa rökäletappion. Kannatus laski koko maassa yhden prosenttiyksikön vuoden 2011 vaaleista 7,1 prosenttiin ja kansanedustajapaikkoja menetettiin kaksi. Nyt edustajia on yhteensä 12. Lukemat ovat historiallisen alhaiset. Porvarihallitusta pukkaa ja luvassa on kovia leikkauksia.

Tulos oli masentava. Turpaan lävähti ja rumasti. Tätä ei voi selitellä kampanjaan liittyvillä muotoseikoilla tai perinteisellä jargonilla tyyliin ”viesti ei mennyt tällä kertaa perille”. On ison pohdinnan paikka. Laajempaa analyysiä tehdään myöhemmin, mutta muutaman asian voi jo nyt listata. Keskityn tässä lähinnä oman alueeni eli Oulun vaalipiirin tilanteeseen.

Vuoden 2011 vaalien ääniharavat Merja Kyllönen ja Martti Korhonen jättivät jälkeensä suuren aukon kannatukseen ja emme pystyneet lapioimaan sitä umpeen. Merja ja Mara osallistuivat kyllä aktiivisesti kampanjointiin, siitä ei jäänyt tämä homma kiinni (kiitos!), mutta emme onnistuneet tekemään uusia ehdokkaitamme (joita oli peräti 11) tunnetuksi äänestäjille. Toisaalta on hyvä muistaa, että monen osalta tämä oli vasta matkan ensimmäinen etappi. Jokainen eduskuntaan valittu on joskus aloittanut tyhjästä rakentamaan tietään kansanedustajaksi.

Kampanjan yleisilme oli hyvä. Tilaisuuksia oli riittävästi, talkoolaiset raatoivat ahkerasti ympäri aluetta ja esimerkiksi vaalilehteä jaettiin jopa odotuksia paremmin vaalipiirin alueella. Kaikille vapaaehtoisille suuri kiitos kovasta työstä. Koko alueen kampanja perataan perusteellisesti läpi toukokuun vaalikaronkassa. Tässä vaiheessa siinä mahdollisesti tehtyjä virheitä on vaikea vielä analysoida tarkemmin.

Oulun vaalipiirissä keskusta jyräsi jo gallupeissa ja sen uusi tuleminen vaikutti varmasti myös meidän tulokseemme. Puheenjohtaja Juha Sipilä otti lopulta vaalipiiristä uskomattomat 30 000 ääntä. Vasemmistoliiton kolmas paikka jäi viiden tuhannen äänen päähän. On esitetty arvioita, joiden mukaan emme haastaneet riittävästi keskustan linjauksia Pohjois-Suomessa.

Jotain positiivistakin tapahtui. Hanna Sarkkisen äänimäärä oli valtava! Kuva: Hilkka Haaga

Pohjois-Suomen osalta nämä haasteet olivat tiedossa jo pitkään, joten tappio ei sinänsä ollut niin valtava pommi kuin miltä se tuntui sunnuntai-iltana. Kalevan gallupissa ennen vaaleja ollutta 10,5 prosenttiyksikön kannatusta saatiin hilattua ylöspäin liki 1,5 %-yksikköä, mutta se ei aivan riittänyt kolmanteen paikkaan. Sijaiskärsijäksi joutui loistavaa työtä eduskunnassa tehnyt Risto Kalliorinne, joka tippui hienosta äänimäärästä huolimatta.

Valtakunnallinen tulos yllätti puolestaan suuresti, sillä kaikissa gallupeissa oli povattu Vasemmistolle lisäpaikkoja eri puolilla maata.

Vuoden 2015 vaaleja on pidetty korotetusti talousvaaleina. Meillä oli muista selvästi poikkeava linja, koska halusimme luoda maahan uusia työpaikkoja elvyttämällä. Leikkauslistapuolueiden ajamat teesit olivat nyt näemmä sitä, mitä äänestäjät haluavat, vaikka kampanjan loppumetreillä julkisuuteen saatiin runsaasti valtavirran talouskuripolitiikasta poikkeavia näkemyksiä arvovaltaisiltakin tahoilta.

Romahduksen syistä on käyty runsaasti keskustelua sosiaalisessa mediassa ja niitä on löytynyt yhtä monta erilaista kuin on analysoijaakin. Pyörää ei kannata keksiä uudelleen, joten tässä keskusteluista muutama nosto, joihin on ainakin omalta osaltani helppo yhtyä.

Vasemmistofoorumin Teppo Eskelisen mukaan suomalaisten enemmistö on päätellyt, että leikkauslistat ovat niin kiveen hakattuja, että niihin on turha edes yrittää vaikuttaa. Eskelinen kirjoittaa: ”Yleensähän on nimittäin niin, että kovat ajat suosivat talouspoliittista agendaa esillä pitäviä tahoja – nyt taas taloudellisesta taantumasta huolimatta yllättävän hyvin menestyivät päinvastoin talouden näkökulmasta ”post-poliittiseen” arvo- ja identiteettipolitiikkaan keskittyvät puolueet (persut ja vihreät), joiden menestys viittaa siihen että taloutta on ylipäänsä ajateltu vähemmän.”

Talouden ohella olisi siis pitänyt korostaa myös muita näkökulmia vahvemmin.

Myös tämä Eskelisen huomio kannattaa laittaa korvan taakse: ”Suomessa vallitsee todellinen ja polarisoitunut jako kasvukeskusten ja muun maan välillä. Se ei katoa kuvittelemalla, että ”kaikki” muuttavat kohta Helsinkiin. Eivät muuta. Minkä tahansa positiivisen poliittisen voiman, joka haluaa menestyä, on menestyttävä myös kasvukeskusten ulkopuolella.” Teemaa on käsitelty muun muassa tässä Jussi Pullisen kolumnissa.

Nostaisin lisäksi esille arvot, jotka ovat koventuneet huomattavasti yhteiskunnassamme. Eräs merkki siitä on kokoomuksen libertaristisen nuoriso-osaston loistava menestys näissä vaaleissa.

Puhuminen hyvinvointivaltiosta ja solidaarisuudesta ei enää kosketa kaikkia ihmisiä samalla tavalla. Siitä kertovat myös äänestäjien vastaukset vaalikoneissa. Esimerkiksi Ylen vaalikoneeseen vastanneista 62% on sitä mieltä että sosiaaliturvan varassa on liian helppo elää.

Helsingissä hienoon tulokseen yltänyt Veronika Honkasalo kirjoittaa aiheesta seuraavasti: ”Hyvin vahvana ja voimistuvana näyttää olevan siis se eetos, että ihminen on yksin syypää kohtaloonsa. Eetos näkyy myös esim. Nuorisobarometrin 2012 tuloksissa, joiden mukaan luottamus kanssaihmisiin on heikentynyt varsin nopeasti. Samassa tutkimuksessa nousee esiin, että sosiaalinen epäluottamus periytyy vahvasti myös sukupolvelta toiselle yhdessä huono-osaisuuden kanssa. Ja tämä luottamuksen puute on nyt se, mihin minusta pitäisi tarttua ja jota tulisi pohtia vakavasti. Yksilöllistyminen, mutta myös eriarvoisuuden ja tuloerojen kasvu vaikuttavat yhdessä siihen, että luottamus haurastuu ja asenteet kovenevat. Se ei siis näytä kanavoituvan solidaarisuudeksi kanssaihmisiä kohtaan. Myös tutkimukset osoittavat, että vahva hyvinvointivaltio tukee auttamisen halua, luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Näyttäisi siis siltä, että hyvinvointivaltion rapauttaminen myös lisää ihmisten keskinäistä epäluottamusta.”

Jatkossa tärkeä pohdinta liittyy erilaisten luottamuskuilujen syvenemisen ehkäisemiseen ja luottamuksen palauttamiseen yhteiskunnassa. Pelkkä ”tämä ei ole minun Suomeni” -huuto ei riitä.

Tämän kirjoituksen otsikko on Elina Vainikaisen kehittelemä mukaelma Tuomas Virkkusen legendaarisesta Pedro-tarinasta. Siinä Atlético Madridia kannattavat isä ja poika keskustelevat siitä, miksi he jaksavat käydä edelleen peleissä jatkuvista pettymyksistä huolimatta.

Vastauksena otsikon kysymykseen voi todeta: meitä tarvitaan edelleen. Hommia työttömien, eläkeläisten, duunareiden, lapsiperheiden ja muiden pienituloisten elämisen edellytysten parantamiseksi pitää olla jonkun tekemässä myös jatkossa. Tuhoisa, ankeuttava leikkauspolitiikka pitää haastaa. Kukaan muu ei sitä ole tekemässä. Pitää osata myös paremmin kertoa, miksi ja mihin suurin osa suomalaisista tarvitsee hyvinvointivaltiota. Esimerkiksi kattavia koulutusmahdollisuuksia ja liikenneinfraa tarvitsee myös keskiluokka.

Tappio huolestuttaa ja satuttaa, mutta luovuteta ei kuitenkaan ikinä. Nyt aletaan tekemään pohjia seuraaviin vaaleihin. Lisäksi on muistettava, että politiikkaa tehdään koko ajan muuallakin kuin eduskunnassa, kuten esimerkiksi kuntatasolla ja erilaisissa kampanjoissa.

On myös paljon pieniä asioita, joissa meitä tarvitaan. Heti maanantaiaamuna vaalien jälkeen sain viestiä ihmiseltä, jota Kela oli kenkinyt naamaan tekemällä sarjan virheellisiä tukipäätöksiä. Hän pyysi apua valituksen tekemiseen ja sitä tietysti annettiin. Arkipäiväinen tärkeä työ on joskus myös tällaista.

Kirvestä ei kannata heittää kaivoon. Muutama vuosi Virkkusen runoilun jälkeen Atlético Madrid onnistui vihdoin voittamaan mestaruuden ja on menestynyt hyvin myös eurokentillä Pedron ja isänsä riemuksi. Uusia kausia ja vaaleja tulee. Sitten me voitamme.