Kesälukemisto osa 1: Luvattu maa

Kesän ensimmäisenä lomalukemisena on ollut Barack Obaman presidentillisten muistelmien ykkösosa Luvattu maa. Otin tämän uusintakierrokselle, koska Obaman toista kautta käsittelevän odotetun kakkososan pitäisi ilmestyä lähiaikoina – ehkä jopa jo tänä vuonna.

Kirja on monella tapaa mielenkiintoinen ikkuna Yhdysvaltojen demokratian tilaan ja päätöksentekojärjestelmän ongelmiin ajalta, jolloin systeemiä ei ollut siirretty romuttamolle kokonaan – toki autokolari oli hyvinkin jo yli puolessa matkassa menossa tuossa vaiheessa. Se on tärkeää luettavaa monestakin syystä juuri tänään, koska muutos nykytilanteeseen on hätkähdyttävä.

Obaman ykköskaudella oli vielä mahdollista saada lakialoitteisiin, kuten esimerkiksi sairausvakuutusten laajennuksiin ja finanssikriisin jälkeen tehtyyn Wall Streetin toimintaa suitsineeseen Dodd-Frank -lakiin, muutamia liittolaisia myös vastapuolelta.

Toki isoksi osaksi edustajainhuone ja senaatti olivat jo tuolloin järjestelmätasolla rikki. Moni kunnianhimoinen hanke, kuten myös edelliset, vesittyivät erilaisten lehmänkauppojen ja megaluokan siltarumpuilun takia. Sitä tehtiin molemmissa puolueissa ja isoksi osaksi sen takia, että valtaosa poliitikoista on Amerikan ihmemaassa suuryritysten sätkynukkeja vaalirahoituksen takia. Esimerkiksi Obamacare jäi monilta osin vaillinaiseksi, vaikka olikin tietyssä mielessä ennennäkemätön hanke Yhdysvaltain terveydenhuollon historiassa.

Obama ei tietystikään ollut monessakaan asiassa mikään superedistyksellinen presidentti. Hän sai esimerkiksi palautettua USA:n kansainvälisten ilmastosopimusten piiriin Kööpenhaminan huippukokouksessa, mutta myönsi samalla ensimmäisellä kaudellaan ennätysmäisen laajat porausoikeudet Meksikonlahden öljyä varten. Tässä mielessä oli jollain tavalla ironista, että BP:n lautan Deepwater Horizonin porausonnettomuus sattui juuri Obaman kaudella. Tästä kerrotaan myös kirjassa perusteellisesti.

Obama on teoksessa aika ajoin erittäin itsekriittinen (taito, joka on politiikassa lähes kuollut sukupuuttoon nykyään) ja siihen on varmasti syytäkin. Joka tapauksessa tuolloin maan hallinnossa oli edes jollain tavalla edistyksellistä ajattelua. Tähänkin päivitykseen ilmestyy varmasti joku väittämään, että on ihan sama kuka tuolla on ratissa, mutta olette täysin väärässä.

Valtaisa ero nykypäivään vetää hiljaiseksi nyt kun mennyttä aikaa voi tarkastella etäämmältä. Republikaanit ovat lopullisesti kaivautuneet identiteettipoliittisiin poteroihin eli minkäänlaista yhteistyötä ei enää ole. Esimerkiksi nykyään puolueessa on vain yksi kanta ilmastonmuutokseen eli sitä ei ole eikä sille tarvitse tehdä mitään.

Obaman vuoden 2008 presidentinvaalien kilpakumppani eli edesmennyt John McCain vaikuttaa syvälliseltä filosofilta nykyisen sekoilevien ja vaarallisten hullujen hallinnon rinnalla. McCain oli esimerkiksi ilmastoasioissa republikaaniksi edistyksellinen poliitikko, mikä ei ole nykypäivänä enää mahdollista. Tietysti tuolloinen varapresidenttiehdokas Sarah Palin oli esimakua siitä, mitä oli myöhemmin tulossa.

Trump on kakkoskaudellaan viimeistellyt kehityksen ja etenee kohti täysimittaista fasismia. Huolestuttavaa on se, että tätä mallia kopioidaan jatkuvasti yhä tarkemmin myös muualle maailmaan. Myös Suomeen se on tullut todennäköisesti jäädäkseen. Skandaalia ei synnyt edes siitä, että hallituspuolueen varapuheenjohtaja T. Keskikalja siteeraa puheessaan Benito Mussolinia.

Kirjassa on myös kiinnostava osio silloisista neuvotteluista liittyen Iranin ydinohjelmaan eli liittyy suoraan käynnissä olevaan tilanteen eskaloitumiseen Lähi-Idässä. Tämä on todella ajankohtaista luettavaa nyt.

Obama sai diplomaattisin keinoin aikaiseksi ydinsopimuksen Iranin kanssa. Trump repi sopimuksen ensimmäisellä kaudella ja teki nyt sotilaallisen hyökkäyksen Iraniin ilman kongressin hyväksyntää sekä kansainvälisen oikeuden vastaisesti. Nyt tilanne on eskaloitumassa edelleen puolin ja toisin ja hirveältä näyttää.

Iran on toki omalla tavallaan ongelmallinen valtio, mutta kuten Li Andersson totesi hyvässä analyysissään, kestävää ja oikeaa demokratiaa ja vapautta ei edistetä sotilaallisilla hyökkäyksillä toiseen maahan. Samaan aikaan Suomessa noudatetaan vanhan ajan suomettumisen perinteen kuluneimpia prinsiippejä eli ulkopoliittinen johto yrittää olla sanomatta asiasta yhtään mitään.

Surulliseksi vetää maailman meno. Mutta never stop the madness ja kohta vedetään taas.