Pienemmän pahan periaate

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros käytiin sunnuntaina ja toiselle kierrokselle etenivät kokoomuksen Sauli Niinistö ja vihreiden Pekka Haavisto. Vasemmiston ehdokas Paavo Arhinmäki teki lähtökohtiin nähden hienon ja myönteisellä tavalla eteenpäin tsempanneen kampanjan.

Tapasin kampanjan aikana Oulun vaalipiirissä omien kannattajien ohella kymmeniä liikkuvia äänestäjiä, jotka olivat aidosti hyvillään Vasemmistoliiton tulosta mukaan vaalikenttien kamppailuun. Arhinmäki toi väriä keskusteluun ja nosti voimakkaasti esiin useita teemoja, jotka olisivat varmuudella jääneet paitsioon ilman Vasemmiston omaa ehdokasta. Näitä olivat esimerkiksi Nato-jäsenyys, lakkokysymys ja yhteiskuntamme kasvavat tuloerot. Tsemppausta tuli poliittisen kentän monelta laidalta ja joukkoihin liittyi kampanjan aikana useita uusia tekijöitä.

Vasemmistoliitolla oli edellisen kerran oma ehdokas presidentinvaaleissa 18 vuotta sitten, jolloin suuresti arvostamani poliitikko ja kulttuurivaikuttaja Claes Andersson keräsi 3,8 prosenttia äänistä. Kahdella aiemmalla kerralla vasemmistolaiset ovat olleet varmistamassa Tarja Halosen valintaa tasavallan presidentiksi. Aiempaan tulokseen nähden Arhinmäen 5,5 prosenttia oli siis tyydyttävä tulos.

On toki rehellisesti myönnettävä, että varsinkin viimeisen viikon aikana nähty taktikointi aiheutti hieman katkeria ajatuksia. Moni vasemmistolainen äänestäjä siirtyi Haaviston tai Paavo Väyrysen leiriin, koska gallup-lukemat näyttivät jo tuossa vaiheessa näiden kahden taistelevan paikasta toiselle kierrokselle. Presidentinvaali on kuitenkin luonteeltaan erilainen vaali eduskunta- ja kuntavaaleihin verrattuna, joten kuviot ovat erilaisia näissä matseissa.

Oulun vaalipiirissä Arhinmäki sai 6,7 prosenttia äänistä ja Lapissa 7,3. Pohjoisessa tulos oli taas Suomen paras. Kymmenen prosentin kannatukseen päästiin Oulun vaalipiirissä Suomussalmella, Puolangalla, Iissä, Haukiputaalla ja Raahessa. Eipä ollenkaan huonosti.

Arhinmäen kampanja eteni selkeästi Vasemmistoliiton arvo- ja aatepohjalta, mikä oli erittäin tärkeä asia ajatellen ensi syksyn kuntavaaleja. Vaihtoehto oli selkeä. Kampanja oli erilainen kuin muilla ehdokkailla, jotka pyrkivät kaappaamaan laajemman äänisaaliin voimakkaasti henkilöihin keskittyvillä ohjelmilla ja harmaalla alueella liikkumalla. Esimerkiksi gallupkeisari Niinistön ajatuksista ei saanut tolkkua oikein missään vaiheessa, sen verran varovaisella pelikirjalla oltiin liikenteessä. Kokoomukselle tällainen hämmentäminen on tuttu taktiikka, kaikki muistavat ”Työväen presidentti” -pelleilyt ja muut Bob Helsingin kuningasideat, jotka ovat harmittavan usein vedonneet ihmisiin. Totta on toki myös se, että Haavistokin varmisteli keskusteluissa aika monta kertaa.

Vasemmistopuolueiden heikosta yhteistuloksesta on käyty aiheellistakin keskustelua. Arhinmäki veti suurinpiirtein odotettuun slottiin, mutta sosialidemokraattien  tulos oli historiallisen huono. Uusliberaalina oikeistodemarina tunnettu Paavo Lipponen ajoi liian monessa asiassa samalla kaistalla Sauli Niinistön kanssa. Se oli valtava virhe. Toivoisin, että demareissa punnitaan nyt tarkasti jatkokuvioita. Hahmoton ja aatteeton jungnerismi on tullut viimeistään nyt tiensä päähän. Huumori-Mikael on varmasti hyvä toimitusjohtaja, mutta vasemmistolaisena (toivottavasti) itseään pitävä puolue ei ole omin toimintakenttä kyseiselle innovaattorille.

Kun tarkastellaan toiselle kierrokselle edenneitä ehdokkaita, ei ole kahta puhetta siitä, kumpi herroista on huonompi ehdokas vasemmiston näkökulmasta. Jo pelkästään Niinistön tukijalistaa tarkastelemalla voidaan todeta, että raha ratkaisee. Reko Ravela on käynyt tämän listan blogikirjoituksessaan ansiokkaasti läpi.  Suhteessa duunareihin ”työväen presidentti” alleviivasi linjauksensa vaalitenttien lakkokysymyksessä. Etelärannan nuoteilla mennään ja vahvasti.

Vaikka Niinistö ei ole Natosta uskaltanut puhua juuri mitään kampanjansa aikana, kenellekään ei voi tulla yllätyksenä se asia, että Sauli-setä lähtee ajamaan Suomen täysjäsenyyttä kyseisessä järjestössä presidenttikaudellaan mikäli tulee valituksi. Kokoomuksen linja tässä asiassa on ollut selvä juttu jo vuosikausia.

Niinistön kampanjaväki on puhunut suomalaisista teoista, joita ovat heidän mukaansa muun muassa peruskoulu, äitiyspakkaus ja kirjastopalvelut. Nämä heitot ovat melkoisen sysimustaa huumoria. Vähänkään maamme poliittista historiaa tuntevat ihmiset muistavat kokoomuksen suhtautuneen nuivasti lähes kaikkiin universaaleihin sosiaalisiin uudistuksiin. Olipa Sauli muuttamassa aikoinaan kirjastojakin maksulliseksi palveluksi. Onneksi muilla ministereillä oli Clasun johdolla tuolloin edes vähän järkeä päässä ja tämä aivopieru ei edennyt haisevaa löyhäystä pidemmälle.

Julkisuudessa on vertailtu paljon myös ehdokkaiden johtajuuteen liittyviä ominaisuuksia. Media on nostanut näissä vertailuissa esiin Niinistön kokemuksen valtioneuvostossa ja muilla areenoilla ja suorastaan ylistänyt Niinistön osaamista. Useimmiten ei ole kuitenkaan homma mennyt niin kuin Strömsössä. Uusin esimerkki siitä, että Sauli Niinistön hyvät johtajuusominaisuudet ovat myytti ilman katetta, löytyy syvästi rakastamani urheilulajin kotimaisesta lajiliitosta eli Suomen Palloliitosta.

Niinistön aikakausi on ollut kriisien värittämä ja vastuuta pakoilevan puheenjohtajan sijasta valtaa ovat käyttäneet Petri Jakonen ja Kimmo Lipponen, joiden visio lajin kehittämisestä Suomessa on lievästi sanottuna erikoinen. Suomen Cup on pilattu täysin, sarjajärjestelmää uudistettu taas (kahdeksas kerta viimeisen 14 vuoden aikana, ja mitä on jäänyt käteen?) ja lisenssiasioissa pudotettu pallo enemmän kuin kolme kertaa. Esimerkiksi kiekkopuolella tuetaan voimakkaasti seuroja ja ruohonjuuritason toimintaa, mutta Palloliitossa paukut menevät Urheilukadulla istuvan päällikkö- ja manageriarmeijan paijaamiseen ja koomisen Visio2020-linjapaperin hellimiseen.

Kaikkea tätä perseilyä urheilupuolella lähinnä rullaluistelussa profiloitunut Sauli Niinistö on katsellut vierestä samalla käsiään yhteen taputellen. Täysin surkea näyttö, jonka takia en olisi äänestänyt Niinistöä edes Timo Soinia vastaan, mikäli tällainen skenaario olisi toteutunut. Tyhjä arpa olisi ollut ratkaisu tässä tilanteessa.

Entä sitten Pekka Haavisto? Haavisto on eurofederalisti, jonka Nato-kannat ovat olleet vuosien mittaan vähintäänkin häilyviä. Haavisto on talouspoliittiselta ajattelultaan sinivihreä henkilö. Hän edustaa vihreissä tällä hetkellä johtoaseman ottanutta ideologiaa, jonka mukaan yksityistäminen ja ulkoistaminen edustavat oikeata suuntaa rakentaa tulevaisuuden peruspalveluita kunnissa. Tähän aiheeseen palataan vielä kirjoituksen lopussa.

Punavihreät ovatkin nostaneet aiheellisesti esiin sen, että Pekan äänestäminen toisella rundilla ei ole mikään automaatio vasemmistolaisten äänestäjien keskuudessa. Keskustelua on syytä käydä ja lopettaa debatin penääjien syyttely siitä, että kyseenalaistaminen pelaa Niinistön pussiin.

Haavisto on kuitenkin lieventänyt kantojaan presidentinvaalien keskusteluissa ja vaalikoneissa ja siirtynyt piirun verran vasemmalle. Tämä on varmasti osittain taktiikkaa ja kakkoskierroksen keskustelut selventävät toivottavasti asiaa. Haaviston suurin dilemma on todennäköisesti siinä, että kumpaan suuntaan hän kallistuu kampanjan jatkuessa. Perussuomalaisten ja kepun suunnalla on enemmän ääniä jaossa, mutta vasemmistoon päin suuntaaminen olisi luontevampaa profiloitumisen kannalta. Toivottavasti ainakin jonkinlaista vääntöä muodostuu, koska ilman kunnon keskustelua ei etene mikään asia.

Arvoasioissa Pekka Haavisto edustaisi presidenttinä varmasti mieluisaa haloslaista jatkumoa, joten tällä sektorilla ei ole suurta ongelmaa. Itselleni arvokysymykset, antijytky (hah, pääsinpäs käyttämään tätä sanaa jossain ;)) ja syrjinnän vastustaminen ovat sen verran tärkeitä asioita, että äänestän toisella kierroksella Haavistoa, jos pallo ei putoa täysin kampanjan jatkuessa. Haavisto on kuitenkin selkeästi pienempi paha tässä kuviossa.

Kaikesta huolimatta katseet on jo suunnattava syksyyn. Vasemmiston ei kannata kaivaa presidentinvaaliasiasta itselleen isompaa kuoppaa kuin on tarvetta. Haavisto-kiima alkaa lähestyä kliimaksiaan ja miehestä leivotaan messiasta nyt vähän joka suunnalla. Vihreät haluavat luonnollisesti nosteen kantavan syksyyn asti. Mielestäni Vasemmiston kannattaa suhtautua puolueena maltillisesti toisen kierroksen äänestykseen ja olla käyttämättä liikaa omia paukkujaan tähän kuvioon. Suhteellisen karsituilla valtaoikeuksilla operoivan presidentin valinta ei ole suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta kuitenkaan merkittävin asia.

Syksyn kuntavaaleissa eteen tulee isompia kysymyksiä ja siellä vihreät ovat ajamassa varsin erilaisilla vankkureilla vasemmistoon verrattuna. Uusin esimerkki nähtiin maanantaina Oulussa, kun vihreät lähtivät kokoomuksen kelkkaan ja yksityistivät monitoimitalon ja päiväkotien ruokahuollon vastoin omistajapoliittisia linjauksia. Kyseessä on erittäin pitkä sopimus suuren toimijan kanssa, joten periaatteet kilpailutusten pilkkomisista ja paikallisten pienien toimijoiden tukemisesta menivät roskakoriin. Tapahtunut on tärkeä muistutus siitä, että tämän vuoden todelliset poliittiset väännöt ovat vasta edessäpäin ja niihin on syytä valmistautua hyvin.

Suosittelen seuraavia kirjoituksia presidentinvaaleihin liittyen:

Reko Ravela:Keskiluokka vs miljonäärit

Li Andersson: Toisella kierroksella ei ole vasemmistolaista ehdokasta

Jussi Saramo: Äänestän Haavistoa

Veli-Pekka Leivo: Miksi punavihreiden kannattaa äänestää Haavistoa?

Disclaimer: en ole kaikesta samaa mieltä yo. kirjoittajien kanssa, mutta teksteissä on äärimmäisen hyviä pointteja pohdittavaksi ihan kaikille!


You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *