In the ghetto – asumisen luokkajako

Olen asunut suuren osan elämästäni suomalaisissa, 70-luvulla rakennetuissa betonilähiöissä. Kriittiset ja vaiherikkaat nuoruusvuoteni vietin Oulun Itä-Tuirassa, jonka vuokrataloalueella asui ja asuu edelleenkin lähinnä pienituloisia ihmisiä, kuten duunareita, opiskelijoita, työttömiä ja maahanmuuttajia.

Suomessa ei onneksi (ainakaan vielä) ole oikeita ghettoja. Esimerkiksi Tuiran eduksi voidaan laskea se, että alueella on myös jonkin verran omistusasuntoja, joten eriytymistä vähäosaisten reservaatiksi vaikkapa Pariisin Clichy Sois Bois’n tapaan ei ole tapahtunut suuressa määrin. Ranskasta ja eriytymisestä lisää juttua myöhemmin.

Aikaa kultaa usein muistot ja värittynyttä ghettonostalgiaa liittyy myös Itä-Tuiraan, vaikka 90-luvun lamavuosina levottomuudet jäivätkin Kalliotiellä palaneisiin henkilöautoihin ja paikallisen äärioikeistolaisen räkänokkaporukan rähinöintiin. Ei onneksi siis ihan Elviksen legendaarisen In The Ghetto -biisin rähjäisen Chigaco-slummin tasoinen mesta.

Köyhällä alueella asumiseen liittyi myös etuja. Suureen ketjuun kuuluneen lähikaupan hittituotteet olivat luonnollisesti keskiolut ja lenkkimakkara. Tiukan ohjeistuksen takia liikkeestä piti kuitenkin aina löytyä tietty määrä tavallisen kaupan repertuaariin kuuluvia elintarvikkeita, joten eksoottisempia tuotteita, kuten vihanneksia, sai usein halvemmalla punaisten hintalappujen sunnuntai-iltapäivinä.

Vaikka pohjoismaista puuttuvat vielä todelliset slummit, esimerkiksi Jenkkilän tyyliin (puhumattakaan kehitysmaista), eriytyminen on kärjistynyt viime vuosien aikana. Esimerkiksi Oulussa Meri-Toppilasta on muodostunut ongelma-alue suhteellisen uudesta rakennuskannasta huolimatta.

Ghettoutuminen on nostettu ongelmaksi erityisesti maahanmuuttokeskustelun yhteydessä. Maahanmuuttokriitikot maalailevat kauhukuvia etnoghetoista nostamalla esiin muun muassa Malmön Rosengårdin ja Pariisin lähiöiden ongelmat nuorisomellakoineen.

Tarkastellaanpa tässä vaiheessa Pariisin vuoden 2007 tapahtumia ja niiden taustoja hieman tarkemmin. Ranskan talouskasvu perustui toisen maailmansodan jälkeen hyvin pitkälti siirtolaisuudelle. Siirtolaiset tuottivat lisäarvoa Ranskan taloudelle aikansa, kunnes työelämän rakennemuutoksen takia heidän työpanoksensa suurteollisuudelle kävi hyödyttömäksi.

ghetto1.jpgViime vuosikymmenien ajan Pariisi on pyrkinyt siirtämään ongelmaksi muodostuneen syrjäytyneen ”ylijäämäväen” rajojensa ulkopuolelle. Nykypäivän Pariisissa vallitsee voimakas kaupunginosien arvojärjestys. On muodostunut reservaatteja, joissa selviytyminen perustuu yhteiskunnan ulkopuolisiin verkostoihin – ikään kuin koko perinteisen järjestelmän ulkoradalle ajautumisen huipentumana.

Suomessa varsinaisia etnoghettoja ei vielä ole, mutta Pariisin esimerkistä olisi syytä ottaa oppia. Eriytyminen vaanii nurkan takana, sillä esimerkiksi Helsingissä kaupunki on ohjannut pienituloiset ja maahanmuuttajat alueille, joissa suurin osa taloista on vuokrataloja.

Huomattavaa on se, että ongelmassa kyse ei ole ghettoihin ajautuvien etnisestä taustasta (tämä on maahanmuuttokriitikkojen tarjoama helppo selitys), vaan yleensäkin pienituloisista ihmisistä, jotka ovat joutuneet yhteiskunnassa taloudellisen riiston kohteeksi. Ongelmia oli pääkaupunkiseudulla jo 1960- ja 70-luvuilla, jolloin uusiin betonilähiöihin muutti runsaasti duunareita muualta Suomesta. Tuolloin etnisyydellä tarkoitettiin maalta-, ei maahanmuuttajia. Esimerkiksi Helsingin Jakomäen maine levottomana asuinalueena syntyi jo 70-luvulla sosiaalisten ongelmien kärjistyttyä.

Syrjivän asuntopolitiikan uhreja ovat siis kaikki pienituloiset. Helsingissä alle 2000 euron bruttokuukausituloilla perhettään elättävälle kaupunki ei tarjoa juurikaan vaihtoehtoja asumisen suhteen. Puhumattakaan opiskelijoista, eläkeläisistä ja muista työelämän ulkopuolella olevista ihmisistä.

Tässä valossa äärimmäisen tärkeää miettiä, millaista lähiöpolitiikkaa Suomessa halutaan tehdä jatkossa. Ongelmia on luvassa, jos pienituloisten työntäminen kaupunkien reuna-alueille jatkuu nykyiseen tapaan.

Ratkaisuja näihin tärkeisiin kysymyksiin on onneksi vielä löydettävissä. Kaupunkien pitää tarjota vuokra-asuntoja mahdollisimman monilta asuinalueilta ja suhteellisen edullisesti. Lähiöihin tarvitaan hajautettua asumista, vuokra- ja omistusasumista ei saa eriyttää toisistaan. Esimerkiksi aiemmin mainitun Oulun Toppilan ongelmat johtuvat juuri siitä, että alueelle rakennettiin pelkästään vuokra-asuntoja. Sittemmin tontteja on myyty myös omistusasumisrakentamiseen, mutta arvet näyttävät parantuvan hitaasti.

Myös kaupunkisuunnittelulla on suuri merkitys. Tulevaisuuden asuinalueiden suunnitteluun panostamalla ja jo olemassa oleviin lähiöiden viihtyvyyteen satsaamalla saadaan varmasti hyviä tuloksia aikaan. Jos ihmisellä on syy kunnioittaa ja arvostaa omaa asuinympäristöään, myös oma itsetunto ja kunnioitus kanssaeläjiä kohtaan kasvavat. Viihtyvyyteen liittyy moni asia, kuten esimerkiksi rakennusten kunto, lähiöpalvelut, viheralueet ja liikenneyhteydet.

Itse pysyttelen lähiöiden asukkina todennäköisesti vielä pitkään, oikeastaan tulevaisuuden asuinkaupungista riippumatta. Parhaimmillaan lähiöasuminen vahvistaa yhteisöllisyyttä ja kanssaihmisten kunnioitusta. Uskonkin, että Suomessa pystytään tarjoamaan viihtyisää, ekologista ja turvallista lähiöasumista kaikille, jos lähiöpolitiikassa tehdään oikeita ratkaisuja.


You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *