Puhalluksia

Tänä vuonna tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta menestyselokuva Puhalluksen ensi-illasta. Paul Newmanin ja Robert Redfordin tähdittämä elokuva kertoo ammattihuijareista, jotka toteuttavat nerokkaan suunnitelman ja kotiuttavat mafiapomolta suuren summan kahisevaa pankkitileilleen.

Leffan pyöreitä vuosia on juhlistettu Suomessa useiden skandaalipaljastusten merkeissä. Eritasoisia puhalluksia ja koijauksia on paljastettu siellä sun täällä.

Findus-yhtiön vilunkipelistä liikkeelle lähtenyt hevosenlihakohu on kuohuttanut mieliä ympäri Eurooppaa. Erilaisista valmisruoka-annoksista on löytynyt hevosenlihaa, vaikka tuoteseloste on kertonut pakkauksen sisältävän ihan toisenlaista tavaraa.

Epäselvyydet liittyvät teuraslihan alkuperään. Tehotuotannon aikakaudella paistit tulevat sieltä, mistä ne saadaan halvimmalla. Sylttytehtaat sijaitsevat nykypäivänä yhä useammin Itä-Euroopassa, jossa ei tarvitse liiemmin piitata ruoan alkuperää koskevista säädöksistä. Lihatehtaiden tehosekoittimiin heitetään sitä, mitä on milloinkin saatavilla.

Hevosenliha ei ole sinänsä terveydelle vaarallista. Se on vähärasvaista ja useimmiten teuraaksi joutuneet ratsut ovat eläneet huomattavasti paremman elämän kuin tehosikaloiden ja -navettojen possut ja naudat.

Heppapuhallus onkin jossain määrin koominen tapaus, jos pohditaan millaista tavaraa normimarketin einesosastolta löytyy. Outoa kyllä, meillä skandaali syntyy paremman lihan sekoittamisesta peruskuraan. Ei siitä, että lähes jokainen eines sisältää rasvalla ja suolalla maustettua ”pink slimeä”, johon on jauhettu lähestulkoon koko tehotuotetun elikon ruho nahkoineen.

On toki tärkeää, että valmislasagnet ja -kebabit sisältävät sitä tavaraa, mitä paketin kyljessä ilmoitetaan. Tapauksen pihvi on kuitenkin valistuksellinen. Ymmärtävätkö ihmiset oikeasti, mitä tarkoittavat lihaan verrattavat valmistusaineet ja koneellisesti eroteltu liha? Toivottavasti kohun seurauksena moni alkaa tekemään enemmän itse ruokaa hyvistä raaka-aineista.

Puhallus-elokuva nappasi aikoinaan seitsemän Oscaria nerokkaan juonensa takia. Hevosenlihajupakka on niin arkipäiväinen tapaus tehotuotantoyhteiskunnassa, että sillä ei kuuhun asti mennä tämän vuoden puhalluspystejä jaettaessa. Voittajaehdokkaat löytyvät toisesta suunnasta.

Hitaan journalismin julkaisu Long Play avasi artikkelillaan keskustelun pubifilosofi Pekka Himasen ja pääministeri Jyrki Kataisen suhteista. Himanen on siirtänyt taskuihinsa satoja tuhansia euroja valtioneuvoston tilaamilla tulevaisuusvisioilla, joista uusin, Sininen kirja, ilmestyi viime vuonna.

Homma haisee kauas kuin härski silli. Tutkimustilauksia ei ole kilpailutettu missään vaiheessa asianmukaisesti. Selontekojen rahoituspohja on junailtu suorilla käskyillä valtioneuvoston kansliasta. Long Playn juttu osoitti myös, että Himaselta puuttuvat vertaisarvoidut akateemiset julkaisut.

Tapausta on verrattu jo takavuosien vaalirahoitusskandaaliin, sillä lähinnä humoristista uudistusjargonia sisältävien visiopapereiden tuottama lisäarvo on sekin erittäin kyseenalainen. Lukijan päätettäväksi jää lähinnä se, onko kyseessä puhallus vai Guy Ritchien elokuvaa mukaillen Puuta, heinää ja muutama vesiperä. Vai ymmärtääkö joku, mitä tarkoittavat ”pilottipotilaan turvapolku elämänkaariperspektiivissä” tai ”projektiorganisaation medisiininen tulosyksikkö”?

Juoni tihentyy lopussa, sillä Himasen johtoasema puhallusskabassa asettui kyseenalaiseksi kuluneella viikolla, kun ex-ministeri Stefan Wallinin käynnistämän Huippu-urheilun muutostyöryhmän loppuraportti saatiin asiantuntijoiden arvioitavaksi. 40-sivuinen raportti maksoi 2,5 miljoonaa euroa ja siinä toistellaan Himas-tyyliin tyhjiä itsestäänselvyyksiä ilman minkäänlaista konkretiaa.

Palkkaa työryhmän jäsenille maksettiin rouheat 10 000 euroa kuussa autoedun kera. Humu-raportin ainoaksi ansioksi voi laskea sen, että se osoittaa pelkästään olemassaolollaan erilaisten paperinmakuisten työryhmien olevan juuri suomalaisen urheilun pahin ongelma. Panostukset valuvat puhalluksiin ruohonjuuritason toiminnan tukemisen sijasta.

Moni ajatteli vaalirahoituskohun jälkeen, että maan tavasta on vihdoin päästy eroon. Kanki-Kaikkonenkin on saanut tuomionsa ja voimme palata takaisin päiväjärjestykseen. Alkuvuoden tapaukset osoittavat kuitenkin, että olemme vasta alussa tässä hommassa. Ja nyt ei puhuta hevosenlihasta.

Kirjoitus on julkaistu Tien päällä -kolumnisarjassa Kansan Tahdossa to 28.2.2013.