Pöjötautiset nuoret

Vaalivuoden kevätkausi on ollut tiivistä ehdokashankinnan aikaa. Lokakuinen kuntavaalien h-hetki lähestyy huomattavan nopeaa vauhtia ja ehdokaslistat pyritään saamaan myös Oulun vaalipiirin alueella asianmukaiseen kondikseen ennen keväthankien sulamista. Näissä merkeissä on suhattu viime aikoina ympäri maakuntaa.

Duunia riittää vielä usealle hartiaparille tehtäväksi. Ilahduttavaa on ollut se, että Vasemmisto on houkutellut riveihinsä eduskuntavaalien jälkeen ja Paavo Arhinmäen presidentinvaalikampanjan innoittamana tukun uusia, tuoreita ja nuoria kasvoja.

Ruuhkaa nähtiin jo talven vaaliteltoilla ja -tilaisuuksissa. Myös piiritoimiston uudenkarhealla nahkasohvalla (kierrätyskeskuksesta kympillä, tervetuloa testaamaan!) on riittänyt juttukavereita. Nyt voi jo sanoa, että tämä tulee näkymään myönteisesti syksyn kampanjoinnissa ja toivottavasti myös tuloksessa.

Nuorten esiinmarssiin vaikuttaa varmasti se, että puolueen nuorisotyötä tekevä Vasemmistonuoret on ylivoimaisesti Suomen aktiivisin poliittinen nuorisojärjestö. Vanu on kampanjoinut viime vuosina menestyksekkäästi muun muassa perustulon, työntekijöiden oikeuksien ja ilmastolain puolesta.

Vasemmistonuoret on aktivoitunut myös kuntavaalien tiimoilta. Järjestön Kuntapolitiikkaa! –kiertue saavuttaa myös pohjoiset leveyspiirit keväällä. Tilaisuus järjestetään Oulussa tänään ja Kajaanin vuoro on 1.4.

Nuorta voimaa tarvitaan erityisesti sen takia, että yhteiskunnassamme liikkuu synkkiä voimia. Nuorten ikäluokkien syrjäytyminen yhteiskunnasta on kiihtynyt viime vuosina. Hegemonia-asemaan poliittisella kentällä nousseen oikeiston valinta on ollut nostaa syyttävä sormi eriarvoistavan kehityksen uhreja kohtaan todellisten syiden sijasta.

Uusin esimerkki norsunluutornien näköalattomuudesta saatiin viime viikolla, kun kokoomuksen oululainen ex-kansanedustaja Tuulikki Ukkola leimasi blogikirjoituksessaan kokonaisen sukupolven hyvinvointivaltion loisiksi. Ukkolan mielestä 1980- ja 90-luvuilla syntyneille ”pöjötautisille nuorille” ei kelpaa koulutus, eikä työ.

Jos joskus hävettää myöntää olevansa Oulusta, se hetki koitti tuon tekstin luettuani. Asiaa ei helpota se, että tämä ei ole mitenkään harvinainen aivotuhnu paikallisten kykypuolueen edustajien suunnalta.

Paradoksaalista kirjoituksessa on se, että tuulikkiukkoloiden ja muiden kapitalismin lakeijoiden hellimä kilpailuyhteiskunta itse asiassa tarvitsee työttömiä ja syrjäytyneitä. Kilpailu pitää työmarkkinat ”dynaamisina” ja taistelu leivästä kansalaiset motivoituneina. Meri-Toppilan syrjäytynyttä ja päihdeongelmaista Pirkko-Petteriä tarvitaan tässä ideologiassa varoittavana esimerkkinä. Tee työtä ja rukoile tai ajaudut samaan jamaan.

Avainkysymys ei ole siis se, että työn tekeminen ei nuoria kiinnostaisi. Työtä ja opiskelupaikkoja ei ole yksinkertaisesti tarjolla kaikille halukkaille. Monille ajautumisen ulkoraiteille viimeistelee vuosien tanssi työkkärin, Kelan ja sossun pyöröovissa. Tässä ihmisarvoa nöyryyttävässä pimeyden tangossa viimeinkin motivaatio katoaa ihan varmasti ja erilaiset sosiaaliset, päihde- ja muut ongelmat karkaavat lapasesta.

Työmarkkinat ovat muuttuneet radikaalisti viimeisten vuosikymmenten aikana. Suomen tarveharkintainen sosiaalijärjestelmä on rakennettu vanhan mallin mukaan tilapäisiä työttömyyden aiheuttamia vaikutuksia paikkaamaan, vaikka täystyöllisyys on nykyisessä tilanteessa enää utopia. Nykyajan pätkä- ja katkotyöläisyys ei mahdu tähän muottiin. Alun perin tarveharkintaisena pidetyn tuen tarve on aika monelle työssäkäyvällekin jokapäiväistä.

Perusturvaremontin ohella myös työn jakaminen nousee entistä suurempaan rooliin tulevaisuuden poliittisissa kamppailuissa. Suomessa moni duunari tappaa itsensä työllä, samaan aikaan kun kortistossa olisi monta halukasta tekemään vaikkapa edes lyhyttä päivää – sillä edellytyksellä, että toimeentulo on taattu.

Työn jakaminen mahdollistaisi myös kansalaisyhteiskunnan vahvistumisen. Vaikuttamiseen urheiluseuroissa, poliittisissa järjestöissä ja muissa yleishyödyllisissä organisaatioissa jäisi oikeasti aikaa.

”Pöjötautisille nuorille” eli tuleville päättäjillemme vaatimukset 6 tunnin työpäivästä ja säällisestä perustulosta eivät varmasti ole liian pelottavia mörköjä. Muuttuva yhteiskunta vaatii muutoksia pelikirjaan.

Kirjoitus on julkaistu Tien päällä -kolumnisarjassa Kansan Tahdossa 15.3.2012.