Afganistanin likaiselle sodalle ei näy loppua

Eduskunnassa käytiin torstaina tiukkaa keskustelua Suomen osallistumisesta Afganistanissa käytävään sotaan. Vasemmistoliitto arvosteli kovin sanoin Suomen mukanaoloa Nato-johtoisissa taisteluissa, kun taas enemmistö hallituspuolueiden kansanedustajista puolusti operaatiota. Sdp ajoi keskustelussa kaksilla vankkureilla: kriittinen ja myönteinen suhtautuminen operaatioon menivät monessa puheenvuorossa iloisesti sekaisin. Valppaatkin tarkkailijat ajautuivat demareiden suhtautumista kartoittaessaan kujalle useaan otteeseen.

Joka tapauksessa: jopa kiivaimmat Nato-haukat ovat vihdoin myöntäneet, että operaation luonne on muuttunut täysin viime vuosien aikana. Suomi osallistuu nyt sotatoimiin.

Lähtökohta oli aikoinaan toisenlainen. Afganistaniin lähdettiin vuonna 2002 jälleenrakennustehtävät mielessä korjaamaan amerikkalaisten ilmapommitusten jälkiä. Taleban oli silloisten arvioiden mukaan lyöty ja maahan lähdettiin reippain mielin rakentamaan uutta demokratiaa.

Myöhemmin paljastunut alaston totuus yllätti kuitenkin monet. Tällä hetkellä käynnissä on likainen sota, jossa koalition joukot ovat liittoutuneet Kabulin hämärämiehen, Hamid Karzain, kanssa taistelussa rivinsä koonneita talebaneja ja Al-Qaidaa vastaan. 3000 miehen vahvuiseksi kaavaillusta puolueettomasta rauhanturvaoperaatiosta on tullut kymmenien tuhansien sotilaiden Nato-operaatio, joka toimii aseellisen konfliktin osapuolena. Jatkuvista joukkojen lisäyksistä huolimatta sotilaallista ratkaisua yhä huonompaan suuntaan muuttuvaan tilanteeseen ole näköpiirissä.

Afganistanin historiaa tutkineet muistavat Neuvostoliiton epätoivoisen yrityksen vaihtaa maan hallinto 1980-luvulla. Maassa oli parhaimmillaan 100 000 puna-armeijan sotilasta, mutta joukot pystyivät pitämään hallussaan ainoastaan Kabulin, pari muuta suurempaa kaupunkia ja Afganistanin päätiet.  Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että myös länsimaiden koalitiolle on käymässä kylmät, vaikka joukkoja on pian maassa jo suurin piirtein sama määrä.

Kysymys ei ole enää pitkään aikaan ollut rauhanturvaamisesta. Tämän osoitti viimeistään koalition kenraali Stanley McChrystalin raportti Afganistanin tilanteesta. Selvityksen mukaan pommitukset ovat kohdistuneet aivan liian usein siviiliväestöön ja kansan luottamus miehittäjiin on heikossa hapessa.

On selvää, että satoja siviilejä tappavat amerikkalaiset ilmaiskut ovat kaukana rauhanturvaamisesta. Sotatoimista tuleekin siirtyä kokonaan siviilikriisinhallintaan ja humanitääriseen toimintaan, joka on kriisialueilla perinteisesti ollut valtioiden intresseihin sitoutumatonta puolueetonta ja itsenäistä toimintaa. Lisäksi tarvitaan tahtoa poliittisen ratkaisun hakemiseen. Vain näin toimimalla voidaan saada tuloksia aikaan.

Ongelmaksi on muodostumassa se, että puolueettomuuteen ja neutraaliin toimintaan pohjautuvia siviilikriisinhallinnan perusperiaatteita pyritään murentamaan yhdistämällä humanitääriset ja sotilaalliset tavoitteet toisiinsa. Afganistanissa se tarkoittaa avustustoimien tavoitteiden ja intressien yhdistämistä Isaf-operaation päämääriin.

Tämä uusi konsensus on nähtävissä operaatioon sitoutuneiden tutkijoidemme ja poliittisten päättäjiemme puheenvuoroissa (esim. HS 1.10.), joissa sotilaalliset ja humanitääriset operaatiot yhdistyvät saumattomasti toisiinsa. He toteavat toisaalta, että Afganistanin tulevaisuutta ei voida rakentaa kestävästi taisteluilla, mutta ilmoittavat samaan hengenvetoon sotilaallisen menestyksen olevan edellytys pehmeämpään kriisinhallintaan. Ikään kuin ilman Isaf-operaatiota ei olisi mahdollisuuttakaan siviilikriisinhallinnan lisäämiselle maassa.

Argumentti ei päde, sillä historialliset esimerkit osoittavat päinvastaista. Kirkon Ulkomaanapu on toiminut Afganistanissa itsenäisesti jo vuodesta 1991 saakka. Myös muita esimerkkejä on runsaasti. Punainen Risti on toiminut Afganistanissa pitkään, kuten myös Lääkärit ilman rajoja -organisaatio.

Strategia, jossa sekoitetaan siviili- ja sotilaspuolen operaatiot toisiinsa, synnyttää surkeita lopputuloksia. Valitettava esimerkki tästä on suomalainen ”Quick impact” -hanke, jonka tulokset ovat olleet suorastaan murheellisia. Lisätietoja aiheesta löytyy Reko Ravelan Afganistan ja imperiumi –blogista.

Nyt on äärimmäisen tärkeää, että vältetään tilanne, jossa kehitysyhteistyöhön ja siviilikriisinhallintaan keskittyvät organisaatiot toimivat rinta rinnan sotilaiden kanssa. Tämä tuhoaa toiminnan puolueettomuuden ja johtaa väärinkäytöksiin. Epäpyhässä yhteistoiminnassa dominoivat sotilaalliset intressit. Suomella on loistavia saavutuksia itsenäisen siviilikriisinhallinnan puolelta, joten miksemme panostaisi tähän tiehen?

Tässä vaiheessa on hyvä pohtia Suomen osallistumisen todellisia motiiveja. Kysymys ei taida sittenkään olla afganistanilaisten naisten ja lapsien oikeuksista, kuten kokoomuksen Jyrki Katainen väitti loppukesästä moraalisiin kysymyksiin viittaavassa puheenvuorossaan. Silloin panostettaisiin kaikki voimat siviilikriisinhallintaan sairaaloiden pommittamisen sijasta. Nyt siviilikriisinhallinta on jätetty marginaaliseen rooliin.

Kupletin juoni onkin jotain aivan muuta: Suomen hallitus haluaa todistaa mieskuntoansa amerikkalaisille ja hivuttautua yhä lähemmäksi kohti täysimääräistä jäsenyyttä sotilasliitto Natossa.

Jos haluamme aikuisten oikeasti olla paikallisten siviilien puolella tässä asiassa, Suomen tulee nyt muuttaa Afganistan-politiikkaansa täysin. Lähes kaikki keskusteluun osallistuneet ovat jopa liikuttavan yksimielisiä siitä, että sotimalla ei maassa saavuteta mitään muuta kuin lisää ruumiita. Joko olisi siis aika siirtyä sanoista tekoihin? Painopiste on siirrettävä välittömästi sotilaalliselta puolelta siviilikriisinhallintaan.

Lopuksi vielä huomioita Helsingin Sanomissa 1.10. ilmestyneestä artikkelista. Tutkijat Jarno Limnell ja Charly Salonius-Pasternak esittelevät kirjoituksensa lopussa neljä erilaista vaihtoehtoa Suomen suhtautumiselle Afganistanin operaatioon.

1. Pidetään osallistuminen (määrä ja osallistumistapa) ennallaan tilanteen muuttumisesta huolimatta.

2. Lisätään joukkojen määrää ja poistetaan kansalliset varaukset, jolloin myös taktiset hyökkäykset ovat mahdollisia.

3. Muutetaan osallistumistapaa vastaamaan nykyistä turvallisuustilannetta ja menestymisen strategiaa. Vaihtoehto viittaa paikallisten turvallisuusviranomaisten kouluttamiseen.

4. Todetaan, että muuttuneessa tilanteessa Isaf-operaatio ei kuulu Suomen kriisinhallintatoimintaan. Vedetään joukot pois ja hyväksytään sen poliittiset seuraukset.

Esiteltyihin vaihtoehtoihin ei ole sinänsä huomauttamista. Kiinnostavaa on puolestaan, että vain viimeisen vaihtoehdon tapauksessa puhutaan poliittisista seurauksista, ikään kuin sellaisia ei olisi muissa tapauksissa. Eikö veriseen sotaan sitoutuminen esimerkiksi kakkosvaihtoehdon kautta (eli lisää siviiliuhreja ja myös suomalaisia kaatuneita) tuottaisi todellakaan mitään poliittisia seurauksia? Ilmeisesti ”poliittiset seuraukset” tarkoittavat tässä vain Alexander Stubbin vaalimien transatlanttisten suhteiden (lue: Suomen Nato-integroitumisen) heikkenemistä.


You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *