Persupomo ja sirkuspellet

Kävin joulunalusviikolla ostoksilla kirjakaupassa ja alelaarista tarttui matkaan vitosella Timo Soinin keväällä ilmestynyt teos Peruspomo, joka on jatkoa perussuomalaisten puheenjohtajan aikaisemmin ilmestyneelle muistelmien ykkösosalle. Tykkään lueskella poliittisia omaelämäkertoja laidasta laitaan, joten tartuin mielenkiinnolla tähänkin opukseen. Kirjasta on jo tehty muutama maaliinsa osuva analyysi, mutta teen tässä vielä muutaman huomion teoksen viestistä.

Timo Soini on toiminut vuodesta 1992 saakka SMP:n ja perussuomalaisten politrukkina. Suurin osa ajasta on ollut kannatuksen osalta matalalentoa ja puolue oli pitkään lilliputtisarjaa suomalaisella poliittisella kentällä.

Takavuosina persujen haavit asemoitiin vahvasti kokoomuksen kypäräpappiosaston kannattajien suuntaan ja kannatusta haettiin myös äärioikeiston suunnalta Tony Halmeen johdolla. Viisitoista vuotta sitten Soini kertoi Karjalaisen haastattelussa tavoitteenaan olevan Itävallan Jörg Haiderin johtaman FPÖ:n tyyppisen oikeistopopulistisen puolueen perustamisen Suomeen. Soini sanoi haastattelussa luopuvansa perussuomalaisten puheenjohtajuudesta, jos uutta oikeistopopulistista puoluetta ei synny.

Tässä projektissa meni kuitenkin aikaa ja johtajalle ei löytynyt haastajia. Vanhan protestipuolueen SMP:n perillisenä perussuomalaiset nousivat kansakunnan tietoisuuteen vuoden 2011 vaalivoiton kautta. Puolue markkinoi itsensä vaihtoehtona ”vanhoille puolueille” ja lähinnä Soinin karisman ja niin sanottujen maahanmuuttokriitikkojen avulla se saavutti 39 kansanedustajan paikkaa edellisissä eduskuntavaaleissa.

Vuoden 2011 vaalituloksen taustoja ja perussuomalaisissa vaikuttavan sisulaisen falangin ideologiaa on analysoitu perusteellisesti Sirpa Puhakan teoksessa Perin suomalainen jytky sekä Dan Koivulaakson, Mikael Brunilan ja Li Anderssonin kirjassa Äärioikeisto Suomessa.

Useimmiten populistiset kansanliikkeet ja puolueet hakevat legimiteettinsä kansan syvistä joukoista ja vetoavat yleisen mielipiteen muodostamaan tarpeeseen muuttaa vallitsevaa tilannetta yhteiskunnassa.

Soinin muistelmat ovat tässä suhteessa hämmentävää luettavaa. Kansan tahto on Soinin tahto, kuten myös Puhakka toteaa kirjassaan. Alusta loppuun asti on selvää, että kyseessä on poikkeuksellisena kykynä itseään pitävän johtajan henkilökohtainen projekti, jonka hän on yksinomaan omin ansioin saattanut maaliin eli suureen jytkyyn saakka. Onko tämä strateginen kömmähdys vai rehellisyyttä, se jää lukijan arvioitavaksi.

Kirjassa vedotaan harvoin tavallisen kansan tunteisiin ja tunnelmiin saatika mihinkään konkreettisiin tavoitteisiin. Keskiössä on johtaja itse tarinoineen ja ominaisuuksineen. Olen lukenut valtavan määrän poliittisia muistelmateoksia ja tätä kirjaa luettaessa tuli valitettavasti mieleen muutama totalitäärisen valtion nokkamiehen via dolorosa.

Soinille puoluetoverit perussuomalaisissa ovat joko puoluejohtajan henkilökohtaisessa ohjauksessa johtaviin asemiin päästettyjä uskollisia aseenkantajia tai ”hönöjä”, jotka ovat ratsastaneet joukoissa omilla sekavilla ja sekalaisilla agendoilla siitä asti, kun voitto alkoi näyttää vääjämättömältä. Ovi käy siinä vaiheessa, kun Soinin luotto loppuu.

Puoluedemokratiaa perussuomalaisissa ei ole. Kaikki langat ovat puheenjohtajan käsissä. Muissa puolueissa linjan vetää jäsenistön keskuudesta valittu puoluekokous. Persuissa Soini päättää yksin linjoista ja strategiasta. Ohjelmat tehdään johtajan valitseman viisasten kerhon toimesta.

Tähän ydinporukkaan kuuluu Matti Putkosen kaltaisia posliinikaupassa mellastavia norsuja, jotka ovat saaneet aikaan tragikoomisia tilanteita. Eräs niistä on kirjassa mainittu perussuomalaisten ilmasto-ohjelma, jonka Putkonen oli suoraan kopioinut Metalliliiton papereista.

Nykyisin Soinille kiusallinen Jussi Halla-ahon rasistinen falangi heitetään teoksessa rekan alle kirjoittajan tyyliin kuuluvien, usein kieltämättä melko hauskojen anekdoottien kera. Esimerkiksi ”pölhöyttään” A-Talkiin teurastettavaksi mennyt Olli Immonen ja puolueesta ulos potkittu kävelevä vitsi James Hirvisaari natsikavereineen saavat ansiosta osansa.

Kertomatta jää kuitenkin se, että kyseinen osasto on aikoinaan puoluejohdon siunauksella värvätty listoille. Kaikki äänet kelpaavat suuren voiton ollessa ovella.  Näin on käynyt myös aiemmin Halmeen toimittua puolueen ääniharavana Helsingissä. Vaikka Soini yrittää kirjallaan tehdä pesäeroa puolueensa rasisteihin ja samalla itseään hallituskelpoiseksi, puoluejohtajan pölhöilyksi nimittämä toiminta on saanut jatkua tähän päivään saakka.

Kuntapolitiikan osalta Soini hehkuttaa kirjassaan voittajien tietä, joka on auki kaikille. Kirjan mukaan kaikki halukkaat pääsevät tekemään kuntapolitiikkaa persuissa puhtaalta pöydältä. Ainakin omalla alueellani Oulun vaalipiirissä näin on todellakin tapahtunut. Erilaiset sekoilut ja keskinäiset kiistat ovat seuranneet toistaan Raahessa, Kärsämäellä, Sievissä, Lumijoella ja monella muullakin paikkakunnalla. Vapaa tekeminen ja mellastaminen on kuitenkin nopeasti loppunut yksipuolisiin potkuihin puoluejohdon suunnalta. Hörhöjä on ulostettu ja pesuveden mukana ovat menneet myös muulla tavalla johdon mielestä epämiellyttävät toimijat.

Teoksen naiskuva on mielenkiintoinen. Naisille ei perussuomalaisissa ole tarjolla kuin kahvinkeittäjän rooli. Soinin ihannoimien historiallisten SMP-hahmojen taustalla ovat olleet kirjan mukaan vahvat, mutta ennen kaikkea hiljaiset naiset. Eduskuntaryhmässä fiksuimmat ovat tajunneet tulla kysymään kuolemattomia neuvoja johtajalta. Pirkko Ruohonen-Lerner kelpasi ryhmän johtoon Soinin neuvoilla ja tuella hetken, mutta lopulta tuoli potkaistiin alta.

Puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo on turvannut toistaiseksi asemansa ilmoittamalla olevansa sovinisti. Kirjassa kerrotaan, että puoluesihteerivaalissa Soinin siunaus oli ratkaiseva tekijä valinnan taustalla.

EU:sta Soini kirjoittaa tutuilla teeseillä, joista eurokriisin aiheuttaneita finanssisektoria ja pankkeja vastaan kohdistuva kritiikki osuu ajoittain maaliinsa. Kirjassa ei syyllistetä esimerkiksi tavallisia kreikkalaisia Soinin ”plokista” tutulla ala-astetasoisella tyylillä. Myöskään eroa EU:sta ja eurooppalaisen yhteistyön lopettamista Soini ei vaadi, vaikka kentällä olen kuullut satoja kertoja nämä teesit perussuomalaisten toimijoiden suusta vaihtoehtoina nykyiselle tilanteelle. Viesti on kanavasta riippuen erittäin ristiriitainen. Lienee niin, kuten Soini itse kirjassaan toteaa: ”kun mitta on täynnä, ihmiset äänestävät vaikka sirkuspellejä”.

Soini hakee EU-kritiikissään aika ajoin vasemmistolaisia linjauksia, mutta silti flirttailee jatkuvasti oudoissa yhteyksissä Yhdysvaltain äärilibertaarin ja valtiota vihaavan teekutsuliikkeen kanssa. Hämmentävän ulosannin täydentää tulevaisuuden toiveena siintävä homma jenkkien konservatiivipuolueen neuvonantajana. Myös yhteydet Ukipin Nigel Faragen kanssa nousevat jatkuvasti esille. Hahmoton EU:n vastustaminen riittää nähtävästi Soinille, koska libertaristisen Ukipin muut linjaukset ovat räikeästi ristiriidassa pohjoismaisen hyvinvointimallin kanssa.

Teos on kirjoitettu juuri ennen kevään 2014 eurovaaleja. Talouspoliittisesti kokoomuksestakin oikealta ohi ajava, veroparatiiseja puolustava Sampo Terho saa Soinilta siunauksen jatkokaudelle ja lienee selvää, että tämä on vaikuttanut äänestystuloksiin viime keväänä. Varsinkin sen takia, että johtaja ei ollut itse ehdolla eurovaaleissa. Nähtäväksi jää, miten käy Soinin puolueelleen rasitteena pitämälle Olli Immoselle huhtikuun vaaleissa Oulun vaalipiirissä. Laitan popparit mikroon tätä seuratessa huhtikuun lopulla.

Soini näkee teoksessaan arvokysymykset uutena politiikan jakolinjana perinteisen talouspolitiikkaan liittyvän vasemmisto-oikeisto- akselin rinnalla.

Kyseessä ei ole kuitenkaan millään tavalla uusi asia. Vastaavaa keskustelua on käyty satoja vuosia. Ainoastaan teemat ovat muuttuneet. Nyt puhutaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, joiden vastustaminen nousee teoksessa esiin jatkuvasti katolista uskoaan korostavan Soinin ykkösagendana.

Jumalaan ja Raamattuun on vedottu identtisellä tavalla jo 1700-luvulla orjien vapauttamisesta käydyssä keskustelussa. Täysin samat argumentit on myös kuultu naisten oikeuksia koskevassa keskustelussa 1900-luvun alusta nykypäivään saakka.

Raamattu kertoi näistäkin asioista silloisia ”faktoja”, joihin Soini vetoaa tasa-arvoisen avioliittolain osalta nykypäivänä. On surullista, että Soini rinnastaa teoksensa lopussa punavihreiden vihollistensa käymän ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun kamppailuun tietyn ihmisryhmän laillisten oikeuksien eväämisestä.

Soinista ja Päivi Räsäsestä huolimatta arvoliberalismi etenee vääjäämättä. En usko, että orjuutta enää palautetaan vanhassa muodossaan. Naisiltakaan tuskin viedään äänioikeutta tulevaisuudessa länsimaisissa yhteiskunnissa. Ihmisoikeudet etenevät arvostamamme oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti. Tunkkaiset ja menneeseen maailmaan pohjautuvat konservatiiviset arvot tulevat hiipumaan.

Jäljelle jää tärkeä keskustelu taloudesta, tulonjaosta, verotuksesta, palveluista ja hyvinvointivaltiosta. Näihin kysymyksiin Soini ei vastaa millään tavalla.


You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *