Uusi vuosi ja vanhat puheet

Edellisen vuoden aikana olen kuunnellut radiota varmasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Pitkillä työmatkoilla se on osoittautunut mukavaksi matkakumppaniksi, joka tarjoaa toimivalla kattauksella uutta musiikkia ja mielenkiintoisia keskusteluohjelmia. Rattiin nukahtamisen mahdollisuus on ollut pieni radion ansiosta.

Loppiaisena ajelin kotiinpäin lomareissulta ja kuuntelin Yle Puheelta ajatuksia herättävää ohjelmaa, jossa presidentti Tarja Halonen kommentoi aikaisempien presidenttien pitämiä uudenvuodenpuheita P.E. Svinhufvudista lähtien ja arvioi niiden sisältöjä Suomen historian käännekohtiin liittyvistä näkökulmista.

Aiemmin presidentillä oli huomattavan paljon vaikutusvaltaa myös sisäpolitiikassa ja sen myötä myös uudenvuodenpuheella oli runsaasti poliittista merkitystä. Puheissa on linjattu kansakunnan tilaa ja tulevaisuuden suuntaa.

Esimerkiksi Urho Kekkonen käynnisti aikoinaan linjapuheillaan liikenneturvallisuuskampanjoita ja aluepoliittisia kehitysohjelmia, jotka johtivat Pohjois-Suomessa yliopistojen ja terästehtaiden perustamiseen.

Maailma ja presidentti-instituutio ovat muuttuneet vuosien kuluessa radikaalisti. Presidentillä ei ole enää juurikaan valtaa Suomessa. Itsevaltaiset johtajat eivät enää kaitse isällisesti maailman myrskyissä ajelehtivaa valtiolaivaa eivätkä käskytä kansaa hiihtoladuille samaan tapaan kuin Kekkonen teki vuoden 1963 puheessaan.

Tapahtunut muutos on ainoastaan hyvä asia, pönöttäviä kansakunnan keulakuvia ei enää tarvita. Koko instituutio onkin syytä ajaa asteittain alas. Tulevaisuudessa valtaa tulee keskittämisen sijasta jakaa uusien lähidemokratiaa vahvistavien mallien kautta. Tämä on ollut jo aiemmin keskeinen Vasemmiston teesi, vaikka Halosen kaudella nähtiinkin muutama joukosta livennyt hoipertelija.

Keltainen lehdistö ruokkii presidenttiparin ympärille muodostunutta mummojen monarkialarppia. Instituutiosta on tullut eräänlainen köyhän miehen vastine muista Pohjoismaista tutulle kuningasperheseurannalle. Kun ei voida ruotia oman Kalle Kustaan edesottamuksia, siniverisviihteen korvikkeeksi kelpaa presidentti puolisoineen.

Perinteisen arvion mukaan nykyisin presidentin tärkein rooli on toimia arvojohtajana, joka ainakin periaatteessa yrittää yhdistää kansan kuromalla umpeen vanhoja haavoja.

Traditio elää uudenvuodenpuheen muodossa. Ainakin kerran vuodessa sillä, mitä presidentti sanoo, on vielä merkitystä. Tämän voi päätellä siitä kuhinasta, joka syntyi Sauli Niinistön ensimmäistä puheesta alkaneen vuoden ensimmäisenä päivänä.

Arvojohtaja Niinistö facebookkasi puheensa jälkeen arvoista. ”Ilahduttavaa, että Te täällä ja niin moni muu näyttää pitävän kunniassa arvoja! Eivät ne tulkintoja kaipaa”, kirjoitti tasavallan presidentti.

Kommentti on käsittämätön. Jos arvoja ei tulkita, ne eivät tarkoita yhtikäs mitään.

Niinistön avauspuheen arvoja voi tulkita monella tavalla. Itselläni jäi puheesta mieleen päällimmäisenä upouusi kokoomuslainen termi ”oleskeluyhteiskunta”, jolla kenkäistiin jälleen kerran työttömiä ja syrjäytettyjä takamuksille.

Lomautusten ja irtisanomisten aikakaudella arvojohtajalta olisi odottanut hieman erilaista suhtautumista yhteiskunnan vähäosaisiin. Varsinkin entiseltä valtionvarainministeriltä, joka oli itse sysäämässä takavuosien Arsenal-kauppojen myötä monia ylivelkaantuneita pohjattomaan kuiluun. Moni pitikin tällaista tölväisyä tavattoman loukkaavana.

Julkisuudessa on keskusteltu paljon myös presidentin halukkuudesta laskea juuri nostettua palkkiotaan takaisin Halosen ajan tasolle. Avaus sai ainakin valtalehdistön pääkirjoitustoimittajien housut kostumaan.

Moni ehti jo odottaa hyvätuloisen johtajasektorin vastaavan tähän huutoon, mutta Niinistön ilmoitus avasikin ihan toisenlaiset padot. Vuoden ensimmäiset viikot on kirjattu ylös EK:n pääkalifiksi hallitustuolilta siirtyneen Jyri Häkämiehen esityksiä duunareiden palkkojen ja työehtojen heikentämiseksi. Vyörytys on ollut huimaa ja rumputulta on kohta kasassa useampi levyllinen.

Kyseessä on klassinen esimerkki shokkidoktriinista, jolla oikeisto pyrkii murentamaan työntekijän asemaa ja julkista sektoria epävarmoja talousnäkymiä hyväksikäyttäen. Tätä kuvastaa myös presidentin puheen osuus, jossa yhteiskunnallista vastuuta kehotettiin siirtämään yhä enemmän kolmannen sektorin eli vapaaehtoistyön harteille.

Ruiskukalta maistunut puhe osoittaa, että jakolinjat elävät yhä vahvana yhteiskunnassa. Tämä ei ole mikään yllätys, mutta arvojohtajalta odottaisi silti sovittelevampaa näkemystä asioista. Onneksi Niinistö saa uuden mahdollisuuden heti ensi vuonna. Oppia kannattaa ammentaa edeltäjien arkistoista.

Kirjoitus on julkaistu Tien päällä -kolumnisarjassa Kansan Tahdossa to 17.1.2013.