Lähidemokratia vuonna nolla

Kuntarakenneuudistus on ollut kevättalven ylivoimaisesti suosituin aihe joka puolella laajoja pohjoisia maakuntiamme, joten muutama viikko sitten tällä palstalla julkaistu uudistusta käsittelevä teksti ansaitsee jatkoa. Oulun vaalipiirin alueella aihe on kirvoittanut monipuolista ja kriittistäkin keskustelua niin Kuusamosta Kalajoelle kuin Kajaanista Pyhäjärvelle asti.

Eduskunnassa ja muualla poliittisessa julkisuudessa käyty debatointi on keskittynyt pitkälti kuntien määrään. Kehään on asetettu kuntaministerin lakeijoineen luoma karttaharjoitus sekä nykyinen, keskustan ylivaltaa maakunnissa pönkittävä kuntamalli. Kongin soidessa ei muita vaihtoehtoisia ideoita ole enää juurikaan kuunneltu.

Vasemmistoväen keskuudessa on kannettu enemmän huolta kuntien tehtäviin keskeisesti liittyvistä asioista – arkipäivän palveluista ja lähidemokratiasta. Kunnat järjestävät pääosin ihmisten jokapäiväiseen elämään liittyvät palvelut kouluista ja päiväkodeista perusterveydenhuoltoon. Kunnan- ja kaupunginvaltuustot sekä lautakunnat ovat puolestaan olleet tähän asti suomalaisen demokraattisen järjestelmän alin peruskivi.

Keskustelu on jumiutunut turhan usein kuntien määrään näiden keskeisten sisältöseikkojen sijasta. Usein kuullussa, lähidemokratiaan liittyvässä argumentissa on vedottu Sveitsiin ja Ranskaan, joissa kuntia on useita tuhansia. Esimerkiksi Ranskassa on tällä hetkellä noin 36 700 kuntaa ja 500 000 kunnanvaltuutettua.

Kävin pääsiäisenä eteläranskalaisessa Toulousen kaupungissa. Matkan aikana oli mahdollisuus tutustua paikallisen demokratian tilanteeseen ja sen mahdollisuuksiin sekä ongelmiin.

Ranskassa peruskuntien tehtävät ovat erittäin suppeat. Valtaosasta kunnallisista tehtävistä, kuten esimerkiksi terveydenhuollosta, tieverkosta ja koulutuksesta, huolehtii moniportaisen hallinnon seuraava taso, eräänlainen maakuntahallinto, jota voisi verrata vaikkapa Kainuun malliin.

Ranskassa on poliittiseen järjestelmään liittyvien monimutkaisuuksien takia edelleen valtava määrä 1-2 asukkaan kuntia. Kuudessa ensimmäisessä maailmansodassa tuhoutuneessa Ranskan kunnassa ei ole yhtään asukasta, mutta ne ovat edelleen olemassa ja niillä täytyy olla vähintään yhdeksän valtuutetun kokoinen kunnanvaltuusto. Kahden miljoonan asukkaan Pariisi on näiden historiallisten jäänteiden rinnalla tasavertainen hallinnollinen yksikkö. C’est absurde! – järjetöntä, mutta totta.

Ranskan esimerkki osoittaa siis, mihin byrokratia ja perinteisiin hirttäytyminen voi pahimmillaan johtaa ja sitä ei kuntien määrän osalta tule missään tapauksessa käyttää esimerkkinä.

Lähidemokratian osalta tilanne on kuitenkin erilainen. Patonkien ja punaviinien maasta löytyy mielenkiintoisia ajatuksia, joita voisi sovelletusti käyttää myös Suomessa.

Toulousessa kaupunginosiin on valittu luottamushenkilöt, jotka informoivat asukkaita
aluetta koskevista tulevista päätöksistä ja järjestävät kansankokouksia, joilla on aitoa päätösvaltaa kaupunginosia koskevissa asioissa. Kaksisuuntaisen mallin kautta mahdollistuu matalan kynnyksen vaikuttaminen. Asukas voi itse valita, minkä asian kokee keskeiseksi omalla alueellaan ja nousta barrikadeille silloin kuin se sopii itselle.

Toinen vaihtoehto on Suomessakin jo kokeiltu kaupunginosavaltuustomalli, joka on laajasti toiminnassa muun muassa Norjassa. Esimerkiksi Oslo on jaettu 27 kaupunginosaan, jotka vastaavat asukkaidensa palveluiden järjestämisestä. Kaupunginosissa päätöksiä tekevät kaupunginosavaltuustot, joihin valitaan edustajat kuntavaalien yhteydessä. Valtuustoilla on oma budjetti ja niillä on mahdollisuus vaikuttaa myös muihin alueen asioihin, kuten palveluiden sijoittumiseen alueellaan.

Ylipäätään lähidemokratia-asiassa on mielestäni syytä lähteä liikkeelle rakentamaan uutta ja ajatuksia vanhentuneisiin ajatuksiin takertumisen sijasta. Nykyiseen kuntademokratiaan liittyy ongelmia ja nykymalli ei vastaa kansalaisten vaatimuksiin läheskään kaikilta osin. Se mahdollistaa hyvä veli -verkostot ja korruption.

Yhteiskunta on muuttunut radikaalisti ja osallistumisen kynnystä on syytä madaltaa. Aika ajoin on hyvä lähteä liikkeelle vuodesta nolla ja miettiä koko kuvio uusiksi. Demokratia on tuotava kaduille ja kortteleihin. Kuten on osoitettu, toimivia malleja ja keskustelunherättäjiä löytyy pilvin pimein ympäri maapalloa.

Kirjoitus on julkaistu Tien päällä -kolumnisarjassa Kansan Tahdossa 19.4.2012.