Toppila itsenäiseksi!

Seurasin viime viikon maanantaina Oulun yliopiston Saalastinsalissa kuntarakenneuudistuksen kuulemiskierroksen Oulun erikoiskoetta.

Valtavia yllätyksiä ei päässyt tapahtumaan räntäsateisen iltapäivän aikana. Ministeri Virkkunen luotsasi esikuntineen loihtimansa karttaharjoituskalvot ennätysajassa maaliin, jonka jälkeen visiot laitettiin keskustalaisten kuntapoliitikkojen armottoman tulituksen kohteeksi.

Kritiikki onnistuu lukemattakin, kuten eräs kansanedustaja muistutti viikonlopun vaalitilaisuudessa Ylivieskassa. Uudistuksen teilannut Mari Kiviniemen tiedote lävähti eetteriin vain kaksi minuuttia 600-sivuisen kuntaselvityksen julkistamisen jälkeen. Puheenjohtajan lukuvauhti lyö leikiten laudalta jopa Paavo Väyrysen legendaarisen Dostojevski-session.

Saalastinsalissa vallitsi epätodellinen tunnelma monestakin syystä. Ensinnäkin olin varmaankin ainoa alle 35-vuotias politiikan parissa vaikuttava ihminen paikan päällä, jos muutamaa toimittajaa ja ministeriön nuorta virkamiestä ei lasketa.

Ajallinen perspektiivi puuttui tämän vuoksi pahasti. Lähes jokainen kunta todisti vuorollaan talouslukemien olevan parin seuraavan vuoden osalta loistavasti lapasessa. Jokainen kunta oli omissa papereissaan elinvoimainen, dynaaminen ja houkutteleva vaihtoehto.

Reaktio oli sinänsä ymmärrettävä, koska kukapa haluaisi sylkeä omaan lasiinsa. Uudistuksen pääajatus haihtui kuitenkin savuna ilmaan.

Huoltosuhde muuttuu pohjoisessa Suomessa jo 2020-luvulla sellaiseksi, että tulevaisuuden sukupolvet joutuvat painimaan giganttisten ongelmien kanssa. Tälle asialle ei vanhojen partojen maalaisliittolegioona halua tehdä yhtään mitään.

Toiseksi, minkään muun poliittisen puolueen kuin keskustan edustajien näkemyksillä ei ollut tilaisuudessa sijaa. Olo oli ajoittain kuin kyseisen orkesterin puoluekokouksessa, kun minikunnan kepulainen toisensa perään kävi linjaamassa tuotoksensa samaan, jo kuralle poljettuun uraan.

Vaikka on tärkeää, että uusia ratkaisuja etsitään vapaaehtoisuuden periaatetta noudattaen, jonkinlaista maalaisjärkeä tulisi käyttää uusia ratkaisuja etsiessä.

Kotikaupunginosassani Toppilassa on tällä hetkellä kolme kertaa enemmän asukkaita kuin näissä 1 200 – 1 500 asukkaan kunnissa, kuten esimerkiksi Merijärvellä.

Joskus on syytä nostaa kissa pöydälle, vaikka se tekisikin hetken kipeää. Merijärven kaltaisilla kunnilla ei ole oikeastaan mitään syytä olla olemassa itsenäisinä yksikköinä. Palvelut tuotetaan jo nyt käytännössä muualla ja kunnan olemassaoloa puolustavat ainoastaan valtaistuimilla käätyjään hipelöivät kunnanisät.

Pormestarille ja kunnanvaltuustolle olisi siis tästä näkökulmasta enemmän tarvetta täällä siilojen ja lämpövoimalan kupeessa kuin 1 200 asukkaan minikunnassa.

Jos näköalattomuus jatkuu, harkitsen vakavasti ilmoittautumista Meri-Toppilan pormestariehdokkaaksi. Jos kuntakapinaan mennään, se aloitetaan myös tässä kasvavassa Oulun lähiössä. Dynaaminen ja elinvoimainen Toppila lähtee joukolla ja kostilla mellakoimaan keskus-Oulun ylivaltaa vastaan.

Leikki leikkinä. Vakavoidutaan vielä hetkeksi ja palataan kuntademokratiaan. Keskusta kohkaa tällä aiheella, koska huoli vallan kaventumisesta on suuri. Eikö kukaan ajattele kuntapäättäjiä, voihkaisi edustaja Saarikko taannoin ja tuli samalla sanoneeksi ääneen sen, mitä moni keskustalainen ajattelee.

Aihe on toki tärkeä ja se on keskiössä myös Vasemmiston kuntavaalikampanjassa. Tulokulma on kuitenkin toisenlainen. Uudistuva kuntakartta tarvitsee esimerkiksi Rovaniemen mallin mukaista osallistavaa budjetointia.

On hyvä pohtia myös sitä, miten kuntademokratia toteutuu tällä hetkellä. Keskusta meuhkaa asioilla, jotka se itse on ajanut alas kunnissa. Poliittisilla mandaateilla valittu virkamiehistö pitää valtaa ja puolustaa vanhoja kuntarakenteita. Uudet ajatukset palvelujen ja kuntademokratian kehittämisestä ovat loistaneet poissaolollaan.

Kuntauudistuksessa on viime kädessä kysymys palveluista ja solidaarisuudesta. Palvelujen järjestämisessä ei kartalle piirretyillä kuntarajoilla ole väliä. Solidaarisuutta on se, että paremmin toimeentulevat alueet huolehtivat syrjäseuduista.

Saalastinsalissa kuultiin muutamia järkyttäviä puheenvuoroja, joissa kunnat kieltäytyivät yhteistyöstä köyhempien naapureidensa kanssa silkasta itsekkyydestä. ”Turhaan ei kannata tulta ryysyihinsä ottaa”, todettiin muun muassa Koillismaalta. Vasemmistolaisen pirtaan ei tällainen ajattelu sovi. Kuntauudistusta on työstettävä juuri solidaarisuus ensimmäisenä ohjenuorana.

Kirjoitus on julkaistu Tien päällä -kolumnisarjassa Kansan Tahdossa 29.3.2012.