Asuntopolitiikan hyvät, huonot ja rumat

Päättymässä oleva vuosi 2010 on Euroopan unionissa köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnan teemavuosi. Suomessa teemavuoden pääaiheiksi on valittu osallisuus sekä tasavertaisuus. Tällä tarkoitetaan juhlapuheissa resurssien oikeudenmukaista jakoa.

Teemavuoden taustalla on varmasti joukko lämpimiä ajatuksia ja kannatettavia periaatteita. Resurssien oikeudenmukaisesta jaosta on todellakin syytä pitää ääntä. Pienituloisten määrä on kaksinkertaistunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Sosiaaliset ongelmat ja köyhyys ovat lisääntyneet hurjaa vauhtia. Samaan aikaan tulohaitarin yläpäähän sijoittuvilla on entistä enemmän millä mällätä.

Todellisiin ongelmiin ei teemoilla ja imagokampanjoilla vastata, mutta ne antavat hyödyllistä tietoa siitä, mitä tavoitteita meillä pidetään arvossa. Yhteiskunnan jakautuminen on suoraa seurausta poliittisista valinnoista. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen teettämän barometrin mukaan suomalaisten suuri enemmistö asettaa hallitukselle painavan ja pikaisen toimintavelvoitteen köyhyysongelman torjumiseksi.

Asunnottomuus on eräs tuloerojen revähtämisen ja köyhyysongelman oire. Ratkaiseva kysymys on se, millaista asuntopolitiikkaa Arkadianmäen pylvästalossa tehdään. Millaista asumista ja kenen asumista Suomessa halutaan tällä hetkellä tukea? Mikä on kokonaiskuva ja mitkä ovat pitkän tähtäimen tavoitteet?

Suomessa tuetaan avokätisesti hyvää asumista. Hyvä asuminen on omistusasumista, myös monen tavallisen tallaajan ajatuksissa. Turhaahan sitä on vuokraa maksaa jollekin muulle, kun saman rahan voi lainanlyhennyksen muodossa sijoittaa omalle tilille. Jokainen on varmasti törmännyt joskus tähän perusteluun.

Omistusasumisen ihanuus liittyy vahvasti mielikuviin, jotka ovat meille kaikille tuttuja. Suomalaisessa unelmassa ikioma kämppä kuuluu tavoiteltavien asioiden joukkoon oman auton ja perinteisen ydinperheen ohella. Muunlaiset asumismuodot ovat korkeintaan välivaiheen asumista. Tilapäisen pohtimiseen ei tässä mallissa kannata uhrata liikaa aikaa.

Poliittiset päättäjät ovat vastanneet unelmiin järjestämällä omistusasujille ja asuntosijoittajille varsin lokoisat lähtökohdat. Lainalle saa korkotuen ja verovähennykset. Asunnon myyntivoiton vero on 28 prosenttia. Saman maksat mistä tahansa muusta myyntivoitosta tai osingoista. Epäoikeudenmukaisuus on silmiinpistävää, sillä suhteellisesti katsoen pienituloisen duunarin verotus on likellä samaa tasoa. (tähän kohtaan pieni korjaus, kiitos erään tarkkaavaisen lukijan)

Ironista muodostuneessa tilanteessa on se, että korkotuki on suoraa tulonsiirtoa pankeille. Nykyisessä järjestelmässä pankit voivat pumpata asunnonostajille yhä lisää velkaa korkotuen toimiessa puskurina pankkien vakavaraisuuden turvaamiseksi. Samalla tuki valuu asuntojen hintoihin, jotka ovat nousseet viime vuosina rajusti.

Meillä tuetaan omistusasumista pelkästään verovähennysoikeuden kautta lähes miljardilla eurolla vuosittain. Tässä valossa vuokra-asumiseen ja asunnottomuuden torjuntaan tehdyt panostukset näyttävät suorastaan surkuhupaisilta.

Järjestelmämme huono asuja on pienituloinen vuokralla asuva ihminen, jonka jo ennalta heikompaan asemaan pankkisektorille vuosittain valahtavat tukimiljardit vaikuttavat negatiivisesti. Vuokra-asuja on täysin eri kastissa omistusasujaan verrattuna. Korkotuki johtaa vuokrien kallistumiseen.

Kukaan ei halua enää lainoittaa vuokra-asuntojen rakentamista, koska suuret setelit pyörivät muussa rakentamisessa. Myös valtio on käytännössä lopettanut asuntotuotannon lainoituksen Arava-järjestelmän kuoppaamisen myötä. Lisäksi vuosituhannen alussa moni yleishyödyllinen rakennuttaja siirtyi pääosin omistusasuntosektorille. Tämä on johtanut edullisten vuokra-asuntojen vajeeseen, joka on pahentunut joka vuosi.

Vuokrasääntelyn lopettaminen vuonna 1989 on vaikeuttanut tilannetta entisestään. Kilpailun piti hoitaa vuokrat, kuten asuntoasioista vastannut ministeri tuolloin totesi. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin voimme todeta arvion toteutuneen, mutta voittajaksi tässä kisassa seuloutuivat yhteiskunnan hyväosaiset ja pankkisektori.

Asumisen epätasa-arvo ja villit vuokramarkkinat ovat vaikuttaneet valtavasti myös asunnottomuuden kasvuun. Vapailta markkinoilta saatavilla olevat vuokra-asunnot ovat työttömille tai pätkäduunareille liian kalliita ja moni ajautuu tilanteeseen, jossa vakituista asuinpaikkaa ei enää ole.

Samaan aikaan vuokra-asuntotuotanto on romahtanut niin pahasti, että uusia asunnottomia tulee joidenkin arvioiden mukaan lisää enemmän kuin vanhoja poistuu tilastoista.

Yhteiskunnan ikäviä ja rumia puolia on viime aikoina pyritty piilottamaan parempiosaisten silmistä. Ongelmat on helpompi lakaista maton alle kuin etsiä niihin pitkän tähtäimen ratkaisuja. Näin kävi esimerkiksi loppukesästä käydyssä kerjäläiskeskustelussa, joka oli pahimmassa vaiheessaan irvokasta – juuri inhimillisyyden näkökulmasta. Sama koskee asunnottomia.

Maton alla ei ole kuitenkaan kohta enää tilaa. Jos tilapäisen asunnottomuuden kasvamista ei pysäytetä ja pian, myös keski-ikäisen väestön pitkäaikaisasunnottomuus kasvaa väistämättä. Sen hoitaminen tulee huomattavasti hintavammaksi kuin pelkkien asuntojen rakentaminen.

Erilaiset suoraan asunnottomuuden vähentämiseen tähtäävät toimenpiteet ja kampanjat ovat tärkeitä, mutta niillä lääkitään enemmän taudin oireita kuin sen syitä. Asuntopolitiikkaa tulisi tarkastella kokonaisuutena. Nyt se on pahasti nyrjähtänyt suosimaan yhtä asumisen muotoa.

Vaikka tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta korostava ajattelu onkin täysin vieras liian monelle nykypäättäjistämme, kirvestä ei ole syytä heittää vielä kaivoon, sillä ideoita on. Niille pitää vain löytää oikeat toteuttajat.

Ensimmäinen askel uuden, oikeudenmukaisen asuntopolitiikan tiellä voisi olla asuntolainan korkojen vähennysoikeuden poistaminen. Näille miljardeille löytyisi varmasti käyttöä sosiaalisen asuntotuotannon parantamisessa ja asunnottomuuden vastaisessa taistelussa. Se olisi selkeä käännös tielle kohti tasa-arvoisempaa ja oikeudenmukaisempaa asumista. Kaikille.

Teksti on julkaistu Vailla vakinaista asuntoa ry.:n Asukki-lehden numerossa 4/2010.


You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *