Kriisi, elvytys ja uusi kasvu: matka kohti rotkoa jatkuu?

Onko vasemmistolaisia taloustieteilijöitä enää olemassa? Jos on, niin ei ainakaan Amerikassa, väittäisi joku. Ainakin vielä viime vuonna ennen johdannaistalouden kaatumista maailmantalouden analyytikkojen johtohahmoja olivat kirkasotsaiset Chigacon koulukunnan edustajat, jotka uskoivat vielä yhteen ainoaan uusliberalismin asiaan edes yrittämättä nähdä mitään muita vaihtoehtoja.

Finanssitalouden romahduksen jälkeen ääni kellossa on muuttunut. Nobelin taloustieteen palkinnon vuonna 2008 saanut Paul Krugman potkii Barack Obaman hallintoa takamuksille soimaamalla uunituoreen presidentin elvytyspolitiikkaa. Kritiikin lähtökohta on hyvin mielenkiintoinen. USA:ssa konservatiivit vastustavat raivokkaasti Obaman elvytystoimia ja rahan jakamista mitä erilaisimpiin kohteisiin. Krugmanin näkökulma on päinvastainen. Hänen mielestään elvytyspumppua käytetään liian varovasti tällä hetkellä.

Paul Krugmanin mielestä eurooppalainen elvytys on ollut vielä varovaisempaa. Reilua elvyttämistä on hänen mukaansa jatkettava pysyvästi, kunnes talous nousee suosta ylös. Siitä oppia myös Jyrki Kataiselle, jonka ainoa elvytyslääke näyttäisi olevan asiantuntijapiireissä tehottomaksi lamarohdoksi tuomittu veronalennuspolitiikka.

Kansantaloustieteen ja kansainvälisten suhteiden professorina Princetonin yliopistossa toimivan Krugmanin näkemykset pankkien pelastamisesta ovat myös hyvin radikaaleja, jopa sosialistisia. Hänen mukaansa kansallistaminen on pankkien toimintaedellytysten turvaamisen kannalta paras ratkaisu.

Päätyönsä ohella New York Timesin arvostettuna kolumnistina toimivalla Krugmanilla on hyvin mielenkiintoisia näkemyksiä markkinataloudesta ja yhteiskunnasta. Kuulussa analogiassaan Krugman kehottaa kuvittelemaan kaksi yhteiskuntaa, joista ensimmäisessä ansiotaso määräytyy kykyjen perusteella ja toisessa sattuma vaikuttaa vahvasti lopputulokseen.

Seuraava lainaus Häpeämättömän humanistin blogista: http://aklobis.wordpress.com/2009/02/24/krugmanin-analogia-yhteiskunnan-kuvaajana/

Ensimmäinen on sellainen yhteiskunta, jossa jokainen hankkii elantonsa jonkin ammatin kautta (vaikka kalastamalla) ja ansiotaso määräytyy kykyjen ja ahkeruuden mukaan. Tulot eivät jakaudu tasaisesti, koska toiset ovat parempia tai ahkerampia kuin toiset, mutta tästä huolimatta tuloerot eivät ole kovin suuria. Ahkeruuden ja taitavuuden ansiosta hankittua rikkautta pidetään yleisesti ansaittuna.

Toinen yhteiskunta perustuu lähinnä kullankaivuulle. Taitavuus ja uutteruus voivat olla valtteja, mutta eivät takaa menestystä, sillä onni ja sattuma ovat pelissä vahvasti mukana: toiset löytävät kerralla paljon ja toiset eivät juuri mitään. Seurauksena tulonjako on hyvin epätasaista eikä se korreloi ahkeruuden ja taitavuuden kanssa.

Tässä tapauksessa on varmasti selvää, että enemmistö ihmisistä pitää Krugmanin ensimmäistä esimerkkiyhteiskuntaa lähtökohdiltaan oikeudenmukaisempana. Kysymys kuuluukin, että kumpaa yhteiskuntaa me todellisuudessa muistutamme enemmän. Vasemmisto monet kansalaisliikkeet ja monet muutkin tahot kokevat meidän kuuluvan jälkimmäiseen kullankaivuuyhteiskuntaan tai ainakin ollaan matkalla kohti sitä. Oikeiston ja elinkeinoelämän vaikuttajien silmin Suomi taas näyttäytyy enemmän ensimmäisen kaltaisena kalastajayhteiskuntana.

Nyt kun Suomessa tuloerot ovat kasvaneet ennätysvauhtia, köyhien asema heikkenee koko ajan ja varallisuus keskittyy yhä enemmän rikkaimmalle väestönosalle, on selvää kumpi ajatusmaailma tuntuu uskottavammalta. Silti suuri osa ihmisistä tuntuu elävän illuusiossa, ”mahdollisuuksien tasa-arvon” kalastajayhteiskunnassa, jossa uutteruus ja kouluttautuminen palkitaan ja köyhyys johtuu lähinnä laiskuudesta.

Markkinatalous on tehokas järjestelmä talouskasvun osalta, mutta ei yksistään toteuta enemmistön käsityksen mukaista oikeudenmukaista varallisuus- ja tulonjakoa. Vastuullisesta markkinataloudesta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta puhuminen ovat vain keinoja piilotella ongelmaa. Todellisuuden pörssikurssien ohjaamassa maailmassa on tehtävä oikeita poliittisia päätöksiä varallisuuden jakamiseksi. Pelkkä hyvä tahto ja mahdollisuudet eivät poista sitä tosiasiaa, että kultavarannot eivät ole jakautuneet tasaisesti joka kaivokseen.

Vaikka Krugmania pidetään USA:ssa hyvin vasemmistolaisena teoreetikkona, hän vastustaa työmarkkinasäätelyä ja kannattaa vapaakauppaa. Pankkien kansallistamisetkin olisivat Krugmanin visioissa mattivanhasmaisesti tilapäisiä ratkaisuja. Kiskoilta kaatunut juna nostettaisiin siis vain takaisin raiteille, vaikka varsinainen rautatie johtaa edelleen samaan pohjattomaan rotkoon.

Suurin ongelma talouskeskustelussa lienee se, että turbokapitalismin kritiikistä huolimatta kukaan ei uskalla kyseenalaistaa loputtomaan talouskasvuun pohjautuvaa vallitsevaa talouskäsitystä, joka aiheutti omalta osaltaan imaginäärirahaan perustuvan johdannaistalouden räjähtämisen käsiin.

Mikä on viime kädessä tärkeintä? Se, paljonko rahaa on vai se, miten varallisuus jaetaan? Jokainen näkee, että nykyisen teknologis-taloudellisen kehityksen ja kasvun aikana työpaikkojen määrä ei lisäänny. Talouskasvun mukanaan tuomat voitot jakautuvat murto-osalle ihmisistä – ne menevät sijoittajille ja pääomaa omistaville.

Oli miten oli, Krugmanin tuotanto on joka tapauksessa hyvin mielenkiintoista luettavaa ja siihen kannattaa tutustua.

Hyvää vappua kaikille!