En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan
Arkkipiispa Jukka Paarma vaati muutama viikko sitten valtiota kompensoimaan kirkolle talouskriisistä johtuvat yhteisöverojen menetykset. Paarman mukaan taloustaantuma ja voimistunut jäsenkato rasittavat kirkon taloutta.
Vaikka arvostankin kirkon tekemää diakoniatyötä suuresti, täytyy vain ihmetellä sitä, että löytyykö kirkon piiristä lainkaan suhteellisuudentajua. Onko ahneudella mitään rajaa?
Suomen evankelisluterilainen kirkko on kerännyt vuosien saatossa suunnattoman omaisuuden. Kauppalehden mukaan vuonna 2007 kirkon varallisuuden tasearvo oli noin kolme miljardia euroa. Omaisuudesta jopa 800 miljoonaa euroa on likvidejä kassavaroja – käteistä, käteistä, osakkeita ja muita arvopapereita.
Vuonna 2007 kirkon liikevaihto kapusi reiluun miljardiin euroon. Liikevaihto on verrattavissa esimerkiksi Alkon vastaavaan.
Kirkko nauttii jo nyt erityiskohtelua verotuksessa. Vaikka kirkkoon kuulumattomat yksityishenkilöt onkin vapautettu kirkollisverosta, esimerkiksi jokainen yritys joutuu maksamaan yhteisöveroa, josta menee siivu kirkolle. Kauppalehden tekemien laskelmien mukaan kirkosta voisi erota nykyisellä kulurakenteella vielä noin 240 000 ihmistä ennen kuin ylijäämän tulo loppuisi. Tämän jälkeen jäljelle jäisi joka tapauksessa miljardien kassavarat.
Olisiko nyt vihdoin aika erottaa valtio ja kirkko lopullisesti toisistaan ja lopettaa yhden uskontokunnan taloudellinen suosiminen yhteiskunnassa?
Toki evankelisluterilaisella kirkolla on joitakin yhteiskunnallisia tehtäviä, mutta nekin voitaisiin hoitaa kokonaan valtion toimesta. Esimerkiksi kirkon ylläpitämää väestörekisteriä ei enää tarvita, koska valtion pitää joka tapauksessa pitää rekisteriä kaikista kansalaisista – myös kirkkoon kuulumattomista.
Omaa suhteeni kirkkoon päättyi viime perjantaina, kun laitoin eropaperit vetämään. Kirkkoon olen kuulunut rippikoulusta asti, lähinnä 90-luvun lamavuosina tehdyn diakoniatyön tuottaman kiitollisuudenvelan takia (voisin kuvailla itseäni agnostikoksi). Rajansa kaikella kuitenkin.
