Terveyspalveluiden yksityistämisestä ja palveluseteleistä

Elämme ohjelmallisen yksityistämisen aikoja. Yksityisen palvelutuotannon määrää on hiljalleen kasvatettu kunnissa ilman kunnollista avointa kansalaiskeskustelua aiheesta. Yksityisen sektorin osuus hyvinvointipalveluiden tuotannossa kasvaa jatkuvasti. Tämä suuntaus on toistaiseksi ollut yleisempää sosiaalipalveluissa kuin terveyspalveluissa, mutta tilanne on muuttumassa. Kunnallisalan Kehittämissäätiön tilastojen mukaan vuonna 2006 yksityisen palvelutuotannon osuus oli sosiaalipalveluissa 29 prosenttia, kun vastaava luku terveyspuolella oli kasvanut jo 23 prosenttiin.

Vasemmistoa syytetään siitä, että kannatamme yksityistämisen sijasta panostamista julkiseen palvelutuotantoon vain ideologisista syistä. Samalla oikeistossa pidetään faktana mielipidettä, jonka mukaan taloudellisia mahdollisuuksia kasvattaa kunnallista palvelutuotantoa ei ole.

Vaikka julkisella sektorilla on ongelmia peruspalvelujen järjestämisen kanssa, ainoa vaihtoehto ei ole todellakaan ole lisätä palvelujen siirtämistä yksityisen sektorin hoidettavaksi. On myös olemassa vaihtoehto kehittää kunnallisia tasa-arvoisia palveluita kunnan omana työnä. Se vaatii lisäpanostuksia valtionosuuksiin, kunnan työntekijöiden olosuhteiden heikentämisen lopettamista ja uudistuksia kuntien organisaatiossa.

Uusin villitys terveyspalveluiden saralla on palvelusetelijärjestelmä, jonka käyttöönottoa ajetaan myös Oulussa vahvasti eteenpäin. Toistaiseksi palvelusetelijärjestelmä on toiminut pääosin kunnan palveluja täydentävänä mekanismina. Esityksiä sen laajentamiseksi on kuitenkin tehty jatkuvasti.

Palvelusetelit ovat periaatteessa hieno ajatus parantaa kuntalaisten valintamahdollisuuksia palveluiden suhteen. Palvelusetelimallissa kunta kilpailuttaa palvelutuottajat ja käyttäjä voi valita mieleisensä palveluntuottajan, jolta haluaa palvelun setelillä ostaa. Setelissä on omavastuuosuus, joten isolla rahalla voi ostaa itselleen parempaa palvelua.

Palvelusetelijärjestelmän suurin ongelma on ihmisten jakautuminen kahteen asiakaskastiin (yksityistämismantrassa puhutaan siis ”asiakkaista”, ei ihmisistä). Mikäli esimerkiksi vanhuspalvelut siirrettäisiin suurelta osin yksityisen sektorin hoidettavaksi, olisiko kunnalla enää intressiä tai edes mahdollisuuksia kehittää omia palveluitaan? Tässä tilanteessa kuntien palveluiden varassa elävien ihmisten – eli käytännössä heidän, joilla ei ole varaa maksaa enemmän palveluistaan – oikeudet heikkenisivät dramaattisesti.

Kyse ei ole pelkästään tulevaisuuden uhkakuvista, sillä tilanne on jo nyt kehno. Ylen maanantaisen uutisen mukaan väestöryhmien väliset terveyserot ovat kasvaneet selvästi. Stakesin teettämän tutkimuksen mukaan terveyserojen kärjistyminen johtuu siitä, että köyhä saa huonompaa hoitoa kuin keski- tai hyvätuloinen. Varakkaammat voivat kunnallisten terveyspalveluiden ohella käyttää Suomessa erinomaisesti toimivaa työterveyshuoltoa. Heillä on myös varaa sairausvakuutuksiin, joilla voi korvata yksityisten terveyspalveluiden maksuja – ja varaa käyttää setelin ohella omaa rahaansa paremman palvelun ostamiseksi.

Meillä on siis jo nyt ongelma terveyspalveluiden tasa-arvon suhteen. Miten käy jatkossa, jos siirrämme lisää palveluita yksityisen sektorin hoidettavaksi tämän järjestelmän kautta?

Palvelusetelijärjestelmään liittyy myös muita ongelmia, jotka ovat suurelta osin ratkaisematta. Yksityisellä sektorilla palveluntuottajalla on myös oikeus valita asiakkaansa. Tämä johtaa siihen, että ns. ”hankalat asiakkaat” (jotka esimerkiksi vaativat erityishoitoa ja eivät siten tuota tarpeeksi lisäarvoa palveluntarjoajalle) jäävät kunnan hoidettavaksi. Hyvä kysymys pitkäaikaispotilaiden tapauksessa on, kannattaako yrittäjän edes pyrkiä parhaaseen mahdolliseen tulokseen asiakkaan kannalta, kun se tarkoittaa pienempiä voittoja ja kilpailuaseman heikentymistä markkinoilla? Voitontavoitteluun ja pelkkään taloudelliseen tehokkuuteen perustuva ideologia ei voi toimia peruspalveluissa, joissa ratkaisevimman kriteerin on oltava laatu ja ihmisläheisyys.

Laadun valvonta muodostaa myös ongelman. Palvelusetelijärjestelmällä pyritään leikkaamaan kustannuksista, kun laadun valvonta jää yksin asiakkaan harteille. Kuitenkin kunnan lakisääteisenä tehtävänä on viime kädessä vastata palveluista ja valvoa, että ne ovat laadukkaita. Millainen järjestelmä toimii laadunvalvonnassa palvelusetelien suhteen?

Myös toiminnan jatkuvuus on vaakalaudalla. Suomessa on jo nyt osaavasta henkilökunnasta pula. Palveluiden jatkuva kilpailuttaminen heikentää työntekijöiden asemaa. Jos kilpailuttamista tehdään isoilla volyymeillä ja tuottaja vaihtuu jokaiselle sopimuskaudelle (mikä on täysin mahdollista tässä järjestelmässä), miten käy työntekijän oikeuksien? Miten terveysalalle kouluttautuvien ihmisten määrä saadaan kasvamaan, jos epävarmuus vain lisääntyy?

Haluaisin ihan oikeasti uskoa siihen, että palvelusetelijärjestelmä voisi olla yksi keino palvelujen järjestämisen parantamiseksi. Tässä kirjoituksessa esittelemäni vielä ratkaisemattomat ongelmat ovat kuitenkin suuren mittaluokan kysymyksiä, joita ei ole pohdittu tarpeeksi. Onneksi on olemassa vielä vaihtoehtoja.


You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *