El Diego ja Musta helmi

Viime viikon blogimerkintä Etelä-Afrikasta sai innoituksensa kirjasta, jonka lukaisin joululomalla. Tällä viikolla kirjoituksen tarina on samankaltainen. Etelä-Suomen sää on edelleen masentavan harmaa ja ulkoiluaktiviteetit ovat jääneet vähiin. Sen vuoksi viime aikoina on ollut mukava käpertyä sohvalle lukemaan hyviä kirjoja.

Lähiostarin kirjatorilta mukaan tarttui viime viikonloppuna parin muun opuksen ohella Diego Maradonan elämänkerta ”El Diego”. Teos tekee läpileikkauksen kenties kautta aikojen kiistanalaisimman jalkapallohahmon uraan ja elämään.

Kirjaa lukiessa palasin vanhan kiperän kysymyksen äärelle. Pikkujunnuna oli pelikavereitten kanssa jatkuvasti kova väittely käynnissä siitä, kumpi on maailman paras jalkapalloilija: Pelé vai Diego Maradona? Vanhana brasilialaisen pelityylin ihannoijana Pelé, Pérola Negra eli Musta helmi, oli minulle muinoin selkeä ykkönen. Nykyisin en ole enää niinkään varma.

Kirjahyllystäni löytyy myös Pelén tarina. Molempien pelaajien kertomus on jossain määrin samanlainen. Etelä-Amerikan tähdet nousivat äärimmäisestä köyhyydestä maailman huipulle ja voittivat mestaruuksia toisensa perään – Pelé Brasilian maajoukkueessa ja Santosissa, Maradona Argentiinan ja Napolin paidassa. Ihmisinä he olivat ja ovat kuitenkin täysin erilaisia.

Pelé on edelleen Kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n lempilapsi. Ongelmaton ja turvallinen tapaus, joka sopii esikuvaksi kenelle tahansa. UNESCO:n hyvän tahdon lähettiläs ja FIFA:n vuosisadan pelaajaksi valitsema brassipyhimys ei jaksanut elämänkerrassaan avautua edes niille henkilöille, jotka käyttivät taiturin sinisilmäisyyttä hyväkseen ja saattoivat sankarin puille paljaille – ja vieläpä kahteen otteeseen!

Pelé on nykyisin jo hieman väsynyt hahmo – Viagra-mainoksissa esiintyvä hassu setä, joka on kuitenkin onnistunut bisneksissään erinomaisesti. Kirjassaan brasilialainen ei juuri tuo esiin maailman suurimman urheilulajin ympärillä pyörivän liiketoiminnan varjopuolia.

Diegon kirjaa lukiessa kansainvälisestä jalkapallobisneksestä välittyy täysin toisenlainen kuva. Salaliitot seuraavat toinen toistaan ja seurapomot ovat pääosin täysiä kusipäitä, tai ”termospäitä” niin kuin Maradona itse sanoisi. FIFA:n johtohahmot, Blatter ja Havelange etunenässä, ovat täysiä pellejä, jotka eivät tajua koskaan ajatella pelaajien etua. Ensimmäinen doping-käry Napolissa on italialaisten vendetta Italian pudottamisesta vuoden 1990 MM-kisojen välierässä. Myös selkään puukottavat pelikaverit saavat oman osansa. Diegon maailmassa on vain ystäviä ja vihollisia, mitään välimuotoa ei ole.

Maradona itse on impulsiivinen heittiö, joka haluaa määrätä joukkueidensa pelaavan kokoonpanon itse. Diego uhmaa valmentajien auktoriteettia ja saa tahtonsa usein läpi. Tästä kaikesta Maradona kertoo kuitenkin itse avoimesti. Hän kuvaa Barcelonassa 1980-luvun alussa alkanutta huumeiden käyttöään ja  Meksikon kisojen Englanti-ottelun käsimaaliaan rehellisesti. Kisakokemusta värittänyt Falklandin sodan aiheuttama englantilaisviha tuntuu vuonna 2000 kirjaansa Kuubassa rustanneen Maradonan mielestä jo käsittämättömältä – mutta toisaalta ymmärrettävältä.

Maradona syyttää kirjassaan jatkuvasti jalkapallotoimijoita henkilökohtaisesta ajojahdista. Doping-tapauksiin liittyy hänen mukaansa edelleen epäselvyyksiä. Diego uskoo, että hänen nimensä tullaan vielä joskus puhdistamaan.

Sattuneesta syystä legendojen tiet eivät koskaan todella kohdanneet. Pelé kutsui 1990-luvulla Diegon valmentamaan Santosia Brasiliaan, mutta hanke ei koskaan toteutunut. Julkisesti herrat ovat suitsuttaneet toisiaan eri yhteyksissä, mutta suhteet ovat pysyneet varsin viileinä.

Kumpi heistä on sitten loppujen lopuksi merkittävämpi pelaaja ja kiinnostavampi ihminen? Tänään vastaisin Diego Maradona, mutta huomenna voin olla jo toista mieltä. Molemmat herrat ovat omalla tavallaan arvostettavia hahmoja. Jari Litmanen on kuitenkin se oikea ikuinen ykkönen.


You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *