Quo vadis, Etelä-Afrikka?
Sain joululahjaksi Annu Kekäläisen Etelä-Afrikasta kertovan teoksen ”Valkoista mustalla – kertomuksia väkivallasta, väristä ja vaeltamisesta”. Kirja tuli ahmittua saman tien. Kekäläinen dokumentoi ansiokkaasti Etelä-Afrikan apartheidin jälkeistä todellisuutta erityisesti naisnäkökulmasta. Puheenvuoron saavat niin afrikaanerit, mustat kansalaisaktivistit kuin entiset vapaustaistelijatkin.
Etelä-Afrikka on kiinnostanut minua jo pitkään. Tein historian laitoksella graduni Rivonian apartheid-oikeudenkäynnistä, jossa Afrikan kansalliskongressin ANC:n johtohahmoja, Nelson Mandela etunenässä, tuomittiin elinkautisiin vankeusrangaistuksiin. Aikaisemmin olen tutkinut myös ANC:n historiaa ja erityisesti aikakautta, jolloin järjestö päätti hylätä väkivallattoman vastarinnan ja aloittaa aseellisen taistelun apartheid-hallintoa vastaan.
ANC on ollut Etelä-Afrikan ehdoton johtava puolue koko apartheidin jälkeisen ajan. Pitkään ANC:n johdossa toiminut Thabo Mbeki kärsi joulukuun vaaleissa selkeän tappion kilpailijalleen Jacob Zumalle, josta tulee mitä todennäköisimmin Mbekin seuraaja myös presidenttinä vuoden kuluttua. Vaalien panokset olivat kovat ja valtataistelussa pelattiin myös likaista peliä. Syntyneet jännitteet vaikuttavat varmuudella maan poliittiseen elämään jatkossa.
Etelä-Afrikan talous on kasvanut ongelmista huolimatta huimaa vauhtia Mbekin johdolla. Infrastruktuuri on toimiva ja yritysmaailman kielenä toimiva englanti houkuttelevat ulkomaisia sijoittajia maahan. Johtoasemaan ponkaisseella Zumalla riittää päällisin puolin positiivisista lähtökohdista huolimatta runsaasti työtä tehtäväksi. Vaurauden kasvu ei ole tuonut juurikaan parannusta kaikkein köyhimmän kansanosan elinoloihin. Vaikka poliittinen vapaus onkin saavutettu, taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus on pysytellyt apartheidin ajan mitoissa.
Lähes 30 000 ihmistä kuolee vuosittain Etelä-Afrikassa väkivaltaisesti. Etelä-Afrikka on ylivoimaisesti maailman väkivaltaisin maa. Vain sotatilassa oleva Irak on vaarallisempi paikka nykyään. Myös AIDS on vakava ongelma maassa. Etelä-Afrikassa on viisi miljoonaa hiv-tartunnan saanutta. Erilaiset ennakkoluulot ovat vaikeuttaneet valistustyötä. Hallituksen toimet taudin etenemisen pysäyttämiseksi ovat olleet riittämättömiä ja suurin työ onkin jäänyt erilaisten vapaaehtoisjärjestöjen harteille.
Apartheidin aikakaudella ei-valkoisen väestön maaomistus oli rajattu vain 13 prosenttiin maan pinta-alasta. Etelä-Afrikassa onkin jo aloitettu mittavan maareformin toteuttaminen, koska yli 90 prosenttia viljelymaasta on edelleen valkoisten omistuksessa. Maareformin tavoitteena on siirtää kolmasosa viljelymaasta mustille eteläafrikkalaisille vuoteen 2014 mennessä.
Etelä-Afrikan tulevaisuuden kannalta maareformin pikainen toteuttaminen on välttämätöntä. Jos järkevää ja nopeaa ratkaisua ei saada aikaiseksi, naapurimaa Zimbabwen tapahtumat voivat toistua myös Etelä-Afrikassa. Presidentti Robert Mugaben toimien seurauksena vauraasta ja demokraattisesta Zimbabwesta on jäljellä enää savuavat rauniot. Radikaalia maanjakopolitiikkaa ei voida kuitenkaan vältellä enää pitkään. Muussa tapauksessa väkivaltaisten, oman käden oikeutta kannattavien ryhmittymien kannatus maassa tulee varmasti kasvamaan.
